Havaintoja hiljaisuudesta

Miltä kuulostaa päivä, jolloin et puhuisi? Ehkä jopa viikko. Kaikki tavalliset puuhat aamuherätyksen ja illan nukahtamisen välillä sanomatta sanaakaan. Perheen kanssa, yksin, kaupassa tai kirjastossa. Testasin asiaa, kun vietin heinäkuussa hiljaisuuden retriitin. Koska olosuhteet eivät sallineet aiempien kesien tapaan vetäytymistä viikoksi joogan, kirjoittamisen tai metsän ääreen, päätin järjestää retriitin itselleni arkisesti kotioloissa. Ja mikä kokemus siitä tulikaan.

Retriitti eli retretti (< ransk. retrait, 'vetäytyminen' < lat. retraho, 'noutaa takaisin') on vetäytymistä arkielämästä ja hiljentymistä esimerkiksi hengellisistä syistä.

Niinpä aloitin puhumattoman ajanjaksoni eräänä heinäkuun maanantaina. Ihan niinkuin ennenkin, oli aamupuuron keittämiset ja peräkkäiset suihkuvuorot. Lapsen kanssa leikkimistä ja kauppalistan laatimista. Rutiinit, joissa sanoilla ei ollut merkittävää sijaa. Helppoa, ehdin jo ajatella.

Mutta ei mennyt kauaakaan, kun huomasin, että puhumattomuuteni ei tarkoittanut hiljaisuutta. Jos hiljentyminen on ollut rentouttavaa ja vaivatonta erilaissa retriittikeskuksissa, oli tilanne täysin eri omassa keittiössä, arkiaskareiden keskellä ja perheen läsnäollessa. En tiedä kumpi tuntui pahemmalta, melu pääni sisällä vai sen ulkopuolella. Oli kuin jokainen mieleeni vierähtänyt ajatus olisi ollut karjuva huuto. Toistenkin puhe tuntui tulevan megafonista.

Päästyäni joten kuten sinuiksi voimakkailta tuntuvien sanojen kanssa, aloin kuunnella omia ajatuksiani. Mitä mietin? Sitä, miten olisin osannut täyttää tiskikoneen paremmin. Kuinka olisin valinnut erilaiset vaatteet lapselle. Millä värillä aurinko täytyy piirtää. Kuinka kaapissa on vääränlainen viini suunnitellun iltaruuan kanssa. Onneksi en voinut sanoa noita kaikkia ääneen. Ennen kuin kolmeakaan tuntia oli ensimmäisestä retriittipäivästä kulunut, olin jo tuskastunut ajatuksiini, joita jouduin kuuntelemaan.

Kuva: Antonio Mora

Mitä sitten kuulin muuta kuin ajatuksiani? Enpä paljon muuta, huomasin. Sillä tiedäthän keskustelun, jossa olet puhunut pitkään ja huolellisesti, ehkä jopa avannut herkkää sisintäsi, ja sitten keskustelukumppanisi avatessaan suunsa, huomaat, ettei hän selvästi ole kuullut sanaakaan. Tein juuri tuota. Kuuntelin, mutten kuullut. Sillä kun muut puhuivat, mieleni vain odotti kuumeisesti vuoroaan, että se pääsee sanomaan omat nokkeluutensa tai järkähtämättömät mielipiteensä. Onneksi olin edelleen hiljaa. Hävetti ja nolotti.

Arki jatkui, samoin puhumattomuuteni. Oli vaipanvaihdot ja kauppareissut. Kohtaamisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Pikku hiljaa toistuvat vuorovaikutustilanteet alkoivat todistamaan sanattoman yhteyden vahvuutta osoittaen samalla selkeimmät katvealueet. Vahvin ja luontevin hiljainen yhteys syntyi lasten kanssa. Tuntui, kuin en olisi koskaan heidän kanssaan sanoja tarvinnutkaan. Myöskään yhteys puolisooni ei kaivannut lausuttuja lauseita. Vaikka kohtasimme uusia tilanteita eivätkä totutut rutiinit auttaneet hiljaisuuden yli, pystyin perheeni kanssa olemaan puhumatta. Olin tutussa vuorovaikutuksessa, mutta hiljaa.

Hankalia tai kiusallisia tilanteita tuli vastaan yllättävän vähän. Se oli kuitenkin helppo huomata, että ne, keiden kanssa minulla ei ollut jakaa kuin keskusteluyhteys, tilanne oli vaikeampi. Kyse ei niinkään ollut suhteemme laadusta tai siitä tunsimmeko toisemme, vaan jostain luonnollisesta taidosta avata itseämme muullakin kuin sanoilla. Vasta nyt todella tajusin, miten suuri taito on olla yhteydessä toiseen ilman puhetta.

Mitä pidemmälle retriitti eteni, sitä helpompi oli olla hiljaa. Aloin myös huomata muutokset. Ja tietenkin, ne tapahtuivat juuri siellä, missä alussa kipinöi. Enää en valmistautunutkaan oman puheenvuoroni esittämiseen. Minun ei tarvinnut tarkentaa toisen lauseita tai esittää pätevämpää mielipidettä. Vain kuuntelin, ja kuulin. Toisten sanomisetkaan eivät enää herättäneet tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Edes omalla reaktiollani toisten sanomisiin ei ollut enää merkitystä. Ainoa asia, jonka huomasin haluavani ilmaista, oli pienet positiiviset viestit vuorovaikutuksen hetkissä. Kiitos näkyi katseestani ja toisten välittäminen välittyi uudenlaisena tyyneytenä ja hyväksyvänä läsnäolona. Tajusin, että nuo riittivät sanoitukseksi kaikissa tilanteissa.

Nyt sanat ovat palanneet huulilleni, mutta retriitin vaikutukset kantavat yhä. Huomaan aiempaa helpommin päivittäiset turhat lausahdukseni, vaikka ne hyppivätkin kyllä sammakoina ulos suusta. Arvostan myös entistä enemmän ihmisiä, jotka osaavat olla hiljaa. Kun on tarkkaillut itseään ja tarvettaan täyttää tyhjä tila puheella, näkee sanojen käytön aivan uudella tapaa taiteena ja hiljaisuuden todellisena taitolajina. Se on taitoa vaientaa ego, jolla on tarve tehdä itsensä näkyväksi, paremmaksi tai oikeassa olevaksi. Se on kykyä hyväksyä olemassa oleva, juuri sellaisenaan ja juuri siinä hetkessä. Silloin sitä on luonnostaan ihan vain hiljaa.

320 aurinkoista päivää

Kun maanantai ja perheemme yhteinen loma alkoi kaatosateen saattelemana, ropisi maahan pisaroiden lisäksi myös viimeiset rippeet viettämästäni kuherruskuukaudesta Suomen kesässä. Espanjassa eletyn talven jälkeen on tuntunut elämykselliseltä olla taas Suomessa. Olen nauttinut olostani kaikilla aisteilla. Värit, tuoksut ja maut ovat hellineet jokaista soluani ja tuoneet esiin ne kaikki muistot ja merkitykselliset asiat, joita suomalainen luonteenlaatuni on kaivannut. Mutta sitten se iski. Kaipuu Espanjan kirkkaan sinisen taivaan alle. Kun vuodessa on yli kolmesataa aurinkoista päivää, sadepäivä silloin tällöin ei haittaa. Huomenna paistaa taas. Täällä pohjoisessa ei ole lupausta paremmasta. Ei edes kesällä.

Siinä se tuli, todellinen syy, miksi muutin Espanjaan. Vaikka onhan syitä toki muitakin, varsinkin sellaisia, jotka mainitsen ennen miellyttävää ilmastoa. Kun joku kysyy syytä muutollemme, vastaan tärkeimpinä motiiveina mieheni työkuviot sekä intressini kielitaidon kartuttamiseksi. Myös taloudelliset perusteet olivat syy muuttoon, mutta niistäkään en aina kehtaa mainita. Paitsi täällä blogissa.

Manatessani suomalaista kesäsäätä jäin miettimään, miksi itselle sopivan ilmaston valinta on tuntunut huonoksi perusteeksi ulkomaille muutossa. Sillä totuus kuitenkin on, että päätökseni kokeilla arkea eteläisemmällä leveysasteella johtui monin paikoin juuri ilmastollisista tekijöistä.  Keskusteluissa olen hieman häpeillen sivulauseessa maininnut, miten Andalusian sää on kiva bonus. Todellisuudessa se on kuitenkin enemmän.

Mikä sitten on hyvä syy niinkin isoon elämänmuutokseen kuin ulkomaille muuttoon? Ymmärrämme hyvin heitä, jotka seuraavat maailmalle työtä tai rakkautta. Sympatiamme on heidän puolellaan, joille valinta ei ole vaihtoehto, vaan pako vaarallisista tai epäinhimillisistä olosuhteista. Seikkailunhalukin tuntuu ihan hyvältä syyltä lähteä. Miksi siis itselle sopiva ilmasto olisi yhtään sen huonompi tai parempi syy muutolle?

Kuva

Jos aiemmin olen ajatellut seuraavani aurinkoa, olen ollut väärässä. En ole muuttanut auringon perässä, vaan onnellisemman elämän. Kun harkitsee isoja elämänmuutoksia, on syy usein lopulta yksi ja sama. On lähtötilanne sitten pakon sanelema tai vapaaehtoinen valinta, valintojen taustalla on toive jollain tapaa paremmasta elämästä. Näin on ollut muissakin isoissa elämänvalinnoissani, helpoissa ja vaikeissa, iloisissa ja surullisissa.

Nyt yhden talven jälkeen voin suoraselkäisesti myöntää, että ilmaston merkitys ulkomailla asumisessani on entistä suurempi. Kyse ei ole sinänsä vain auringosta, vaan valosta ja sen tuomasta hyvinvoinnin lisääntymisestä. En muista yhtään talvea, jolloin olisin ollut niin pirteä ja elinvoimainen kuin viime talvena olin. Aamuheräämiset eivät tuottaneet vaikeuksia ja iltaisin väsymys iski vasta auringon laskettua. Päivään mahtui enemmän tehokkaita tunteja kuin Suomen kamaralla. Kun tätä tulosta peilaa vielä olosuhteisiin, joihon kuului öisin parin tunnin välein heräävä vauva, on lopputulema entistä vakuuttavampi.

Vaikka takana oli ihana ja energinen talvikausi Espanjassa, tiesivät minua kokeneemmat ulkosuomalaiset varoitella Suomen kesän lumosta tai ainakin sen tuomasta helpomman arjen houkutuksesta. Ja niin kävikin, Suomen suvi sai sateesta huolimatta miettimään taas valintojani. Onko perusteeni isoon elämänmuutokseen oikeasti riittävän hyvä? Onko kahden maan välille kehittämämme ylimääräinen säätö kaiken vaivan arvoista? Olenko nyt aivan varma?

Testasin asiaa kääntämällä ajatuksen päinvastoin. Mitä jos jäisimmekin kesän jälkeen Suomeen asumaan Espanjan sijaan? Entä jos palaisin siihen tuttuun ja turvalliseen arkeen, joka meillä oli? Mitä lisäarvoa se toisi minulle tai perheelleni, jos vertaan vaihtoehtoa viime talveen Malagassa? Vastausta ei tarvinnut jäädä odottamaan, sillä tiesin, ettei sitä tule. Suomi-arkemme oli ihanaa ja voisin kyllä palata siihen koska tahansa. Mutta jos voin valita, valitsen tällä hetkellä talveksi kodin Espanjasta. Kyllä, ihan vain sääolosuhteiden tähden.

Loma-ahdistusta

Viime viikkoina olen yrittänyt koota kesälomapalapeliä mielessäni. Missä olemme milloinkin, millä kokoonpanolla ja millä kulkuneuvolla. Uusperhelomillemme kalenteri asettaa tiukat aikataulurajat, mutta muuten kaikki on levällään. Myös mieleni on ollut asian suhteen palasina. Sillä jos jokin uusperheen haasteista on itselleni iso, se on yllättävää kyllä juurikin loma-ajat. Yritän suunnitella ja valmistautua niihin ajoissa etukäteen ja silti huomaan näin kesäkuun ylittäessä jo puolen välin, etten ole yhtään sen valmistautuneempi asiaan kuin helmikuussa. Ahdistus on puristanut rintaa ja on tehnyt mieli sulkea silmät koko todellisuudelta. Voisinpa kirjoittaa perheelleni lomavastaajaviestin, jossa ilmoitan palaavani takaisin taas elokuussa.

En ole aiemmin uskaltanut sanoa ääneen loma-ahdistustani, en oikein itselleni enkä juuri muillekaan. Mutta kun ties monetta kertaa valmiiksi pilalle menevä kesä kummitteli edessäni, päätin, että tänä vuonna on aika kokeilla jotain uutta. Selvittää syyt ahdistuksen taustalla ja korjata asia.

Suurimman peikon löytyminen ei ollut edes vaikeaa. Ensikesäni uusperheemme yhtenä aikuisena oli shokeeraava, olihan kontrasti aiempiin lomanviettotapoihini valtava. Ennen puolisoni tapaamista vietin villejä ja vapaita kesiä, milloin kävelin kevyesti Barcelonan kaduilla ja välillä kiersin Sisiliaa reppuselässä. Kun noiden vapauden ja seikkailujen täyttämien kesien jälkeen löysin itseni yhtenä kesälomallani tamperelaisesta lähiöstä remontoimasta perheelleni sadanneliön asuntoa, pysähdyin lohduttomaan itkuun. Yhtäkkiä kuvioon oli ilmestynyt rakkauden lisäksi pari lasta ja lapsiperheen arki sen kaikissa sävyissään. Sydämeni liekehti uudesta rakkaudesta, mutta muuten tunnelmani oli yhtä kylmä ja karhea kuin asuntomme tapeteista revityt seinät. Kysyin itseltäni, tätäkö todella haluan. Ja vielä kesältä. Etenkin lomalta.

En halunnut, mutta jäin. Samalla tulin jääneeksi mieleni rakentamaan olosuhteiden uhri -tarinaan ja annoin trauman heittää varjonsa vielä lukuisiin seuraaviinkin kesälomiin. Tuomitsin ne jo etukäteen epäonnistuneiksi ja elin ahdistukseni aina uudelleen ja uudelleen. Tänä vuonna alkoi vihdoin riittää ja päästin uhrimentaliteetistani irti. Heippahei, ei tule ikävä.

Sitten jatkoin asian kanssa syvemmälle sukeltamista päästäkseni vieläkin lähemmäs ydintä.

Kuva

Vaikka lomista piirretään etukäteen mansikoiden tuoksuisia ja merensinisiä kuvitelmia, tajusin, etten ole ainoa uusperheellinen, jolle pelkkä ajatuskin lomasta tuo tuskaisia hikipisaroita. Lomanvietossa jokaisella on omat halunsa ja tarpeensa ja uusperhekuviossa tilanne tuplaantuu. Aikatauluja asetettaessa yksi toivoo lapset luokseen ja toinen toivoisi juuri päinvastoin. On perinteiset juhannusjuhlat ja liuta kesähäitä sekä festivaaleja viikonloppuina. Kalenteripäivien sisältä löytyy toinen kerros toiveita. Juuri niihin lapsiperheviikkoihin pitäisi saada mahdutettua Lintsit ja Puuhamaat, Välimeren matka ja Varsinais-Suomi. Toiveissa on koko suvun tapaaminen ja toisaalta myös halu maata yksin kesämökin laiturilla järvellä uivaa silkkiuikkuperhettä ihastellen.

Tässä vaiheessa aloin päästä yhä lähemmäs ahdistuksen ydintä ja riskiä kesäloman epäonnistumiselle. Liialliset odotukset.

Olin jopa hieman huvittunut, kuinka paljon vaivaa olin nähnyt näiden liiallisten odotusten eteen. Etsinyt mahdollisia budjettiimme sopivia lentoja ja selaillut sopivia lähilomakohteita. Tutkinut Suomen kesätapahtumat Hangosta Ivaloon. Kerännyt uusia salaattireseptejä ja vertaillut erilaisia lasten aurinkorasvoja. Vasta nyt tajusin jotain vieläkin olennaisempaa, kuin yhtälön, jossa päivät eivät riitä toteuttamaan korkealentoisia tavoitteitani. Tajusin tekeväni tuota ajatustyötä kaikkien muiden äänellä paitsi omallani. Mietin mitä mieheni haluaa, mikä olisi vauvalle hyväksi, entäs isovanhemmat ja sitten miehen lapset. Asetuin mielessäni kaikkien läheisteni nahkoihin, vauvasta vaariin. Omassa mielessäni aloin kasvattamaan illuusiomaista toiveiden kakkua, josta jokainen ulkopuolinen tuntui haluavan oman palansa.

Nyt oltiin ytimessä. Olin laittanut kesäloman raikasta ja iloa tuottavaa ilmaa antavat happinaamarit kaikkien ympärilläni olevien ihmisten kasvoille. Mutta en itselleni. Ei ihme, että oli vähän ahdistanut. Kun haluaa hyvää muille ja tietenkin niille eroperheessä eläville lapsille, unohtuu helposti oma hyvinvointi ja se itsestä välittämisen taito.

Kohta on juhannus eikä minulla ole hajuakaan, mitä kesältä toivon. Olen vuosien jälkeen uuden kysymyksen äärellä. Kesän bucket list loistaa vielä siis tyhjyyttään, mutta heinänkorteni karttukoon lukuisilla lempeillä itseni huomioimisen hetkillä. Sillä täyttyy se uusperheissä herkästi tyhjentyvä saavi, josta arjessa ammennetaan rakkautta yli rajojen.

Samaa toivon sinulle, lukijani. Lempeää ja itsesi näköistä lomaa.

Oman elämäsi kilpailukykysopimus

Yhteiskuntapoliitikon mielellä varustettuna, olen seurannut viime viikot kilpailukykysopimuksen loppumetrien vääntöä. Kun radio- ja tv-haastattelut pyörivät ties monetta päivää saman kysymyspatteriston mukaisesti, aloin leikitellä ajatuksella, että meiltä mattimeikäläisiltä kysyttäisiin samat kysymykset. Millaisen kilpailukykysopimuksen sinä tekisit omaan elämääsi? Millä ehdoilla? Millä sinun elämäsi saataisiin nousuun?

Ajatusleikkini sai lisää pontta, kun mietin, kenen edun nimissä valintoja ja sopimuksia tehdään. Jos poliittiset toimijat ja työmarkkinaosapuolet keskustelevat sopimuksesta oman missionsa ohella yhteiskunnan yhteisen hyvän nimissä, kenen etua ajamme laitaessamme nimiä paperiin henkilökohtaisissa kilpailukykysopimuksissamme? Arjen valinnoissa ja elämän isoissa muutosvaiheissa. Olenko oman elämäni järkähtämätön työmarkkinapomo vai neuvotteluissa liiallisiin kompromisseihin taipuva myötäilijä?

Asia alkoi kiinnostamaan minua sen verran, että päätin toteuttaa pienen tutkimuksen. Otin lähtöasetelmaksi omia menneitä elämän valintojani ja vertailuaineiston keräämiseksi kuuntelin ympärilläni käytäviä dialogeja tarkalla korvalla. Parin päivän aikana saamani otos kattoi tuoreiden ylioppilaiden, isompaa asuntoa etsivän avioparin ja neljääkymppiä lähenevän lapsettoman naisen elämän valinnat. Tulos omien ja verrokkiryhmän valintojen perusteina oli hyvin samansuuntainen. Perustelemme koulutusvalintoja hyvillä työmarkkinoilla, asunnon ostamme taloudellisesti järkevin perustein tai identiteetillemme sopivalta alueelta ja lastakin toivotaan saapuvaksi työpaikan vuosikellon ja fyysisen iän kannalta sopivaan saumaan. Näinkö me todella toimimme? Ikäänkuin toteuttaisimme valinnoissamme jonkun muun kirjaamaa sanatonta yhteiskuntasopimusta.

Kuva: Pinterest

Koska mikään kulttuurin tai normien määrittelemä yleistasolla oleva sopimus ei kata yksilöllisiä eroavaisuuksia, oman elämän valinnoissa uskon vain ja ainoastaan paikalliseen sopimiseen. Siihen, että rohkenee antaa itselleen oikeuden toimia omalla tavalla, vaikka sitten isosta kuvasta poiketen. Siten, että valintojen perusteina ja sopimusneuvotteluiden tärkeinä reunaehtoina ovat henkilökohtaisuus ja oma hyvinvointi.

Miten sitten välttää joutumasta neuvottelutulokseen, jossa joku muu on määritellyt omaa elämää ohjaavat sopimukset? Kun tärkeissä hetkissä on ennen kaikkea oma neuvottelukumppaninsa, tarvitaan vieläkin enemmän vuorovaikutustaitoja ja hyviä perusteluja kuin palkankorotusta pyydettäessä. Silti hyvän neuvottelijan ominaisuudet ovat varsin samanlaiset. Viisi vinkkiäni ovat:

1. Tunne neuvoteltava asia hyvin. Eli ainakin itsesi, toiveesi ja arvomaailmasi.
2. Kysy ja kuuntele. Erityisesti miksi-kysymykset ovat mielen sopukoita avaavia ja eteenpäinvieviä.
3. Ole realistinen ja konkretisoi vaihtoehtoja. Unelmia kannattaa tavoitella muistaen, että elämä ei kuitenkaan ole photoshopattu pinterest-kollaasi.
4. Jousta epäolennaisuuksissa ja pidä kiinni tärkeistä linjoista. Tunnista, mikä on juuri sinulle aidosti merkityksellistä.
5. Pidätä oikeus mielenmuutoksiin. Kasvu, muutos ja kehitys ovat luonnollisia, sanoisin välttämättömiä.

Neuvoteltaessa oman elämän valinnoista, ratkaisu löytyy rehellisyydestä itselle. Jos neuvottelut ajautuvat umpikujaan, saa toisen osapuolen aina uudelleen pöydän ääreen. Tärkeiksi voimavaroiksi kannattaa mukaan ottaa inhimillisyys ja armollisuus. Ne ovat myös asioita, joilla ymmärrämme toisten henkilökohtaisia valintoja. Sillä mikä tai kuka päätöksiämme ohjaakaan, jokainen varmasti tekee ne sen hetkisillä tiedoillaan, taidoillaan ja itsetuntemuksellaan parhaiten. Niin politiikan kulmapöydässä kuin oman elämän ratkaisujen äärellä.

Välitilinpäätös: kuukausikulut Espanjassa

Sain edellisen postauksen myötä kyselyitä elämisen kuluista Espanjassa. Pysähdyin tekemään välitilinpäätöstä arjestamme, sillä yksi kylmä fakta ulkomaille muuttoon oli raha. Lähdimme Espanjaan sillä tavoitteella, että saisimme meille mielekkään ja arvojemme mukaisen elämäntavan toteutettua pienemmillä kuluilla kuin koti-Suomessa. Ja kun katson kuukausikohtaisia kulujamme, voin ilokseni huomata meidän onnistuneen tavoitteessa.

Vuokra (sisältää veden ja netin) 800 euroa

Ruoka (sisältää siivous- ja hygieniatuotteet) 250 euroa

Liikkuminen (junat ja bussit) 50 euroa

Huvit ja herkuttelu 200 euroa

Yhteensä 1300 euroa

Ihan koko totuus tämä summa ei perheemme kuluista ole, sillä tässä laskelmassa ei ole huomioitu esimerkiksi lentolippuja, matkavakuutusta eikä vielä saapumatonta sähkölaskua. Laskelma antaa kuitenkin hyvän kuvan siitä, mitä perheemme arkimenot ovat olleet. Siitä on myös helppo huomata oman talousoppini peruspilari: pihistä ja panosta -budjetointi. Varat siis suunnataan sinne, missä niiden koetaan tuottavan eniten iloa ja pihistetään sieltä, mistä se vähiten kirpaisee.


Panostus: koti ja ruoka

Isoimmat kuluerät niin Suomen kuin Espanjan elämässämme ovat asuminen ja ruoka. Tässäkin laskelmassa asumisen ja ruuan muodostama summa on jopa 90 prosenttia kaikista kuluistamme. Ilokseni tässä on kuitenkin vielä tingittävää. Esimerkiksi asuntomme on meille liian iso, joten etsimme pienemmän syksyllä. Helsingissä viiden hengen perheemme asui 45 neliön kaksiossa ja se oli meille aivan täydellinen. Täällä kaksi kerrosta tupla suihkuineen on tuntunut turhalta. Toivonkin, että saamme pienemmän asunnon myötä kuukausittaiset asuntokulumme noin viiteen-kuuteensataan euroon kuukaudessa. Tavoite on optimistisen realistinen, mutta vaatii hieman metsästystä paikallisilta asuntomarkkinoilta.

Ruuan suhteen kulujen laskenta oli vaikein, sillä olemme tehneet ostoksia ripotellen monessa pikkukaupassa. Ostan hedelmät ja vihannekset pääosin luomulaatuisena kauppahallista, leivät leipomoista, maidon lähikaupasta ja veden kioskista. Kahvin käyn paikallisesta Stockan Herkusta ja pesuaineet bio-kaupasta. Sitten on vielä erikseen viini- ja juustokaupat, joista haemme herkkuja erityishetkiin. Mutta kun nämä yhdistetään tarjoushaukan luonteeseeni, saa perheen ruokamenot tiivistettyä reiluun kahteensataan euroon. Tämä ei onnistu minulta Suomessa, ei ainakaan samoilla laatukriteereillä. 

Kuva

Pihistys: liikkuminen, shoppailu & vauvan tarvikkeet

Koska olemme panostaneet hyvällä sijainnilla olevaan asuntoon, ruokaan ja ravintoloissa herkutteluun, on elämä tiukalla budjetilla edellyttänyt kukkaronnyörien kiristämistä jossain muussa kohdassa. Olemmekin säästäneet meille helpoimmista osuuksista eli liikkumisesta, shoppailusta ja vauvan tarvikkeista.

Meillä ei ole autoa, vaan kuljemme joka paikkaan kävellen tai julkisen liikenteen saattelemana. Autottomuus on meille ideologinen valinta ja koen sen myös ihanan helppona elämäntapana. Ei tarvitse miettiä autopaikkojen saatavuutta tai maksaa suuria vakuutusmaksuja. Tosin Espanjassa olen ensimmäistä kertaa miettinyt, toisiko auto elämäämme positiivista lisäarvoa, sillä se mahdollistaisi asumisen maaseudun rauhassa ja voisin saada kaipaamani merinäköalan meille sopivalla budjetilla. Mutta asiaa ehdottaessani mieheni totesi, että maksaa sitten vaikka ennemmin taksista kuin oman auton käytöstä. Eli loppuyhtälönä: a) emme hanki autoa ja b) pysymme julkisen liikenteen piirissä.

Ennen tämän talouskatsauksen tekemistä en ollut edes ajatellut, että shoppailu on meille eräänlainen säästökohde. Lukuun ottamatta kirpputoriostoksia, en harrasta shoppailua juuri Suomessakaan. Täällä olen kierrellyt kaupoissa poikkeuksellisen paljon, mutta olen tyytynyt ihastelemaan tavaroita kauppojen hyllyillä. Se on riittänyt estetiikan kaipuuseeni säästäen kiloja matkalaukussani sekä kolikoita kukkarossani. Lapselle olemme ostaneet parillakympillä ergonomiset kengät, pari t-paitaa ja miehelle puhkikuluneiden tennareiden tilalle uudet. Mutta siinä ne shoppailut taitavatkin olla.

Ja vielä ihan pakko mainita nuo vauvatarvikkeiden säästöt. Etukäteen nimittäin ajattelin, että tulen hankkimaan Espanjasta lapselleni ihania vaatteita ja muita mahdollisia tarvikkeita edullisesti. Mitä vielä, lastenvaatteet maksavat täällä mansikoita! Eivätkä arjen tarvikkeet ole yhtään sen edullisempia. Kauhistuin heti ensitöikseni lastenruokahyllyllä, yksi purkki maksaa helposti kaksi ja puoli euroa. Puhumattakaan vaipoista, joiden kappalehinta on ainakin ekologisemmissa merkeissä puolet enemmän kuin Suomessa. Olenkin ollut erityisen tyytyväinen siihen, että pakkasin kestovaipat mukaan. Pelkällä kestovaippojen käytöllä olen säästänyt arviolta useamman sata euroa muutamien kuukausien aikana. 

Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot

Välitilinpäätöksen loppuarviona todettakoon, että vuoden ensimmäinen puolikas oli kelpo kokeilu etelän elämästä pienehköllä budjetilla. Vanha sanonta pitää todellakin paikkansa eli ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot. Ja tähän kun lisää pienentyneiden menojen lisäksi kasvaneen elämänlaadun, voi sanonnan mukaella muotoon: ei ne tulot, vaan se elämänlaatu. Sillä mielialaa virkistäneen auringonvalon, yhteisen perheajan sekä kehoa ja mieltä hellivän ruuan tuomaa hyvinvointia ei voi mitata rahassa. Ja vaikka voisikin, sijoitus on varmasti parempi kuin minkään säästötilin korko tai osakesalkun arvonnousu. Mukavana lisäbonuksena tällä sijoituksella oli nopea tuotto, palaanhan Suomeen kesänviettoon terveempänä, pirteämpänä ja onnellisemmassa parisuhteessa kuin mitä marraskuussa Espanjaan saapuessani. Se on aika hyvin se.

Haluatko miljonääriksi? Osa 2: Miljonäärielämää minimituloilla

Haluatko miljonääriksi? on otteita siitä tarinasta, miksi Miljonäärimutsi on olemassa. Näkökulmia vastuullisuudesta ja vastuuttomuudesta. Valinnoista ja vaikeuksista. Matkasta, jossa uusperhearkea elävä kotiäiti raivaa tietä kohti sisäistä miljonäärimutsiaan. Ensimmäinen osa löytyy täältä.

****

Espanja on lottoajan kultakeidas. Ainakin niin voi päätellä kadunkulmia koristavista lottokioskeista ja kaduilla lottotikettejä myyvistä herrasmiehistä. Espanjankielen taitoni ei vielä taitu ymmärtämään täysin täkäläisen loton logiikkaa, mutta summat näyttävät isoilta ja ihmiset jaksavat jonottaa lottolippujansa. Jälleen kerran yhtä lottokojua ohittaessani mietin, mikä muuttuisi, jos perheeni voittaisi kymmeniä miljoonia euroja. Varmasti pidemmällä aikavälillä jokin, mutta juuri nyt tuskin mikään.

Raha on realiteetti ja ilman sitä eläminen on melko lailla illuusio. Väitän kuitenkin, että miljonäärielämää voi elää tulotasosta riippumatta. En olisi tätä ennen uskonut, mutta nyt elän elämäni rikkainta elämänvaihetta, vaikka tuloni ovat pienimmät viiteentoista vuoteen. Käytössäni ei myöskään puolison Visa vingu. Tilastokeskuksen tilastoissa perheemme taisi kuulua viime vuonna pienituloisten kastiin. (Pienituloisiksi lasketaan ihmiset, joilla on käytössään rahaa alle 60 prosenttia kansallisesta mediaanitulosta. Vuonna 2013 pienituloisuuden raja kulki tarkistettujen tietojen mukaan 14 410 euron vuosituloissa. Se tarkoittaa noin 1 200 euroa kuussa.)

Miten pieni- tai edes keskituloinen sitten voi elää miljonäärin lailla? Kaikki lähtee siitä, että määrittelee ensin itselleen, mitä on miljonäärielämä. Minulle se näyttäytyy siten, että hän, joka saa tehdä haluamiaan asioita toivomallaan tavalla, on miljonääri.

Kun olin ymmärtänyt, mitä miljonäärielämälläni haen, oli aika konkretisoida se arjen asioiksi. Aloin miettiä, miten saisimme elettyä toivomaamme arkea olemassa olevilla taloudellisilla realiteeteilla. Minulle merkitykselliset valinnat liittyvät hyvään oloon, joista kolme tärkeimpää ovat perheaika, hyvä ruoka ja arjen estetiikka. Kun tähän vielä yhdistettiin rakkauteni auringon lämpöön, tajusin vastauksen löytyvän Suomen rajojen ulkopuolelta. Enää oli kysymys siitä, miten tartun härkää sarvista.

Kuva

Vajaan puolen vuoden Espanjassa asumisen jälkeen voin todeta, että arki täällä on todella mahdollistanut miljonäärielämän, vaikka monelta osin asioissa on kyllä vielä viilattavaa. Mieheni mahdollisuus etätyöhön on tuonut meille jossain määrin lisää perheaikaa, kun aamut ja illat eivät kulu työmatkoihin busseissa ja ratikoissa. Viikon ruuat ostan kauppahallista, josta saa kassikaupalla tuoreita hedelmiä, vihanneksia, juustoja, lihaa ja kalaa alle kahdellakympillä. Voimme myös joskus käydä syömässä ravintolassa, jossa kolmen ruokalajin lounaan saa kahdeksalla eurolla. Arjen kauneudesta nautin merenrantakävelyillä tai ostamalla kahdella eurolla kimpun neilikoita.

Matkalla miljonäärielämään ei vielä miljoonia tarvita. Sen sijaan itsetuntemusta tarvitaan ja sitä ei tuo edes mahdollisesti kohdalle osuva lottopotti. Miljoonat tai edes sadat eurot tilillä eivät tuo kenellekään vastausta siihen, mitä elämältä ja arjeltaan haluaa. Kun suunta on selvillä, tarvitaan hieman luovuutta ja uskallusta kokeilla. Siitä lisää myöhemmin.

Mutta nyt viikonlopun 7+3 lottiriviksi ehdotankin seuraavaa. Listaa seitsemän asiaa, jotka tuovat elämääsi tyytyväisyyttä ja hyvää fiilistä. Valitse noista kolme juuri sinulle tärkeintä asiaa. Jos oikein innostut, tee vielä jokeririvi ja mieti, miten voit lisätä noita asioita arkeesi.

Elämän vaihtuvista sykleistä, joita kriiseiksikin kutsutaan

Every 7 years consciousness changes. Every 11 years intelligence changes. Every 18 years lifestyle changes. It is the rule of the sun.

 

Näin sanoi Yogi Bhajan ja uskon hänen ja monen muun elämän sykleistä puhuneen sanaan. Sillä todellinen uskomus syntyy viimeistään silloin, kun  asia todentuu omassa elämässä. Itselläni seitsemän vuoden rytmi on osoittanut selkeät murrosvaiheet elämässäni. Muutoksen mahdollistaneet kriisit ovat osuneet vuosiin 2002, 2009 ja 2016 - hei kappas, viimeisinhän on juuri nyt!

 

Vaikka meidän on helppo tunnistaa kriisivaiheet kipuilusta ja elämänmyrskyistä, koen murrosvaiheideni olevan paljon fyysisiä muutoksia pidempiä. Lopulta se ikävältä tuntuva ja näkyvä kriisi on osoittautunut syklin viimeiseksi draamankaareksi ja tunnerikkaaksi loppukohtaukseksi ennen siirtymistä seuraavaan lukuun. Tai ehkä koko kirjasarjan uuteen teokseen.

 

Koko kevään ja oikeastaan jo viime syksystä lähtien, keho ja mieli ovat olleet puhdistusprosessissa. Mitä lähemmäs draamanhuippu on tullut, sitä kokonaisvaltaisemmaksi kriisi on muodostunut. Alitajunnalla on ollut valtava työ omalla tontillaan ja unimaailmani on ollut tavallistakin aktiivisempi. Kevään unissa olen elänyt menneet seitsemän vuotta, ja välillä tuntuu, että jopa menneet seitsemän elämääni. Entiset työpaikat, deitit ja jo unohtuneet muistot ovat vilahdelleet erilaisissa muodoissaan öisissä tarinoissa. Vaikka olisin nukkunut pitkään ja hyvin, aamuisin olen ollut todella väsynyt, aivan kuin pitkän fyysisen rasituksen jäljiltä.

 

 

Kuva: Kadir Asani

 

 

Menneenä viikonloppuna myös kehoni antoi merkin omasta osuudestaan kriisini edistämiseksi. Olennaisen oivalluksen jälkimainingeissa alkoi kuin tyhjästä valtava pahoinvointi, päänsärky ja koko kehon vallannut särkytila. Aina en osaa olla kivusta kiitollinen, mutta nyt olin. Jes, kipua ja suorastaan oksettavaa pahaaoloa! Tervemenoa kaunis, vanha kuona ja tervetuloa puhdas tyhjyys.

 

Aivan kuten fysiikan laissa tyhjällä on taipumus täyttyä, elämän murroskohdissa syntyvä tyhjyys täyttyy aina jollakin uudella. Mitä se uusi sitten on? Aiemmissa kriisessäni olen ajatellut, että se on vastauksia kysymyksiin kuka olen tai mihin suuntaan haluan mennä. Olen tälläkin kertaa pyöritellyt kysymyksiä puhkikulumiseen asti, mutta myös ensimmäistä kertaa tajunnut, että minun ei tarvitse esittää kysymyksiä tai keksiä vastauksia. Olen oivaltanut, että kirkkaus koittaa, kun tarvittava puhdistustyö on tehty.

 

Nyt annan vain olla ja luotan. Sillä vastaus on jo olemassa, vaikken esittäisi kysymyksiä. It is the rule of the universe.

Viisaus asuu Esson baarissa

Kollegani oli aikanaan hankalan päätöksen edessä. Ongelma liittyi hänen työssään olevaan vaikeaan valintaan. Hän oli pyöritellyt asiaa mielessään ja kääntänyt kivet, jotta vastaus löytyisi. Ei ollut löytynyt. Aika alkoi käydä vähiin.

 

Hiekan häämöttäessä tiimalasissa loppuaan, kollegani hyppäsi autoon ja ajoi läheiselle huoltoasemalle. Huoltoaseman baarissa oli se tuttu joukko iäkkäitä miehiä, jotka kokoontuivat saman pöydän ääreen joka päivä tai ainakin joka viikko. Jokaisella kahvikuppi edessään ja satunnaiset röökiaskit pöydällä.

 

Työtoverini asteli noiden miesten luo ja pyysi saada liittyä seuraan. Lupa toki annettiin, mutta tunnelmasta pystyi aistimaan ihmetyksen. Kuka tuo nuori mies oli, joka halusi liittyä huoltoaseman vakiporukan kahvirinkiin? Kollegani esitteli itsensä ja kertoi asiansa. Hän halusi ratkaisun ongelmaan, johon oli saatava vastaus pikapuoliin. Meni vartti ja hän asteli huoltoasemalta takaisin autoonsa. Tankissa oli tiikeriä, ongelma oli ratkaistu.

 

 

 

Kuva: Pinterest

 

 

 

Tuo tarina tuli mieleeni, kun taannoin taistelin oman elämäni ongelman parissa. Ihan pikku kriisistä ei ollutkaan kyse, vaan tunteet, pelot ja mielikuvieni aikaraja iskivät voimalla päälle. Kun ihminen on ahdistettuna nurkkaan ja vaihtoehtoja ei tunnu olevan, tulee mieleen omituisia ajatuksia. Minä muistin Esson baarin viisaat miehet.

 

Kun tuntui, että mitään ei ollut enää menetettävissä ja oma näkökenttä oli tunteiden sumentama, tiesin, että tarvitsin tuuletusta. Tarvitsin rehellisyyttä ja etäisyyttä asiaan. Jotain neutraalia suhtautumistapaa, joka ei ollut omien mielen mylvintöjeni ja tuskaisten tunteideni johdattelema. Minun oli pakko lopettaa sokea tanssi oman napani ympärillä.

 

Päätin koota yhteen porukan, joka edusti tuota huoltoaseman miesten joukkoa. Ihmisiä, jotka olivat läheltä ja kaukaa. Erilaisista elämäntilanteista ja erilaisilla kokemuksilla kyllästettyjä. Persoonia, joilla tiesin olevan erilaisia lähestymistapoja olemassa olevaan ongelmaani.

 

Ja kyllä kannatti. Sain laittamaani kutsuhuutoon erilaisia kaikuja. Sanalliset ja sanattomat viestit olivat yhtä tärkeitä. Jo itse avunpyytäminen ja näkökulmien janoaminen sai itseni hetkellisesti pois nurkasta, johon olin ajautunut. Toisilta saamani näkökulmat avasivat ovia, joista löysin ulos. Itse asiassa löysin monta mahdollista ovea.

 

Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin pyytää apua. Että kumosin kaikki pelkoni ja ajatukseni siitä, että olisi jotenkin noloa esittää asiani läheisille ja vähän etäisemmillekin. Mutta mitä vielä! Ihmiset haluavat auttaa. He antavat mielellään omia näkökulmiaan toisten muovailtavaksi.  Luulen, että ihan jo se välittämisen voima, jonka sain, olisi kantanut minut ongelman yli. Osa saattoi olla avunpyynnöstäni hämmentynyt, mutta yhtä lailla sain kuulla monien olleen otettu siitä, että oli saanut kutsun tuohon huoltoaseman jengiin.

 

Vaikka vuosikymmenet ja kulissit vaihtuvat, tarinoiden juonikulut pysyvät samoina. Esson baareja ei enää taida olla, mutta se elämänviisaus, joka huoltoaseman pöytäkeskusteluissa oli, on pysyvää.

Työarjesta irrottautumisen taito

Keskustelessani ihmisten kanssa elämästä täällä Etelä-Espanjassa, toistuu puheissa yksi sana: elämäntapa. Espanjalainen ystävämme, joka loi uraa Madridissa, jätti työnsä ja palasi kotikonnuilleen Malagaan, koska täällä elämä on elämää, ei pelkkää työelämää. Olenkin alkanut kallistua siihen johtopäätelmään, että alueen vetovoima ei ole miellyttävässä ilmastossa, meren antimissa tai golf-kenttien viheriöissä, vaan elämän lempeydessä. Tavassa, jolla täällä suhtaudutaan elämään.

Vaikka mielikuva siestaa viettävistä espanjalaisista voi tuoda leppoisan ajatuksen paikallisesta elämästä, ei totuus ole niin ruusuinen. Työpäivät ovat pitkiä eikä esimerkiksi mahdollisuutta nauttimaani pitkään vanhempainvapaaseen ole olemassa. Korkean työttömyyden Espanjassa työpaikka ei ole itsestäänselvyys, mikä aiheuttaa stressiä niin työttömille kuin työpaikastaan kiinnipitäville työntekijöille.

Työarjesta osataan kuitenkin irrottautua, kun on sen aika. Aamulla kujilla kiirehtineet ja puhelimeen kiivaasti puhuneet bisnesmiehet ovat iltaisin täysin keskittyneinä lastensa leikkeihin leikkipuistossa. Tapas-paikat ovat joka ilta täynnä rentoutumaan saapuneita ystäväporukoita. Viikonloppuisin perheet kokoontuvat myöhäiselle lounaalle monen sukupolven voimin. Työn ja vapaa-ajan yhteensovittaminen näkyy onnistuvan luontevasti ainakin katukuvassa.

Perheen, ystävien ja arjesta irrottavan juhlan tuoma tasapaino työlle nähdään jopa niin tärkeänä, että osa työnantajista asettaa ne yksittäisen huipputuloksen edelle. Kun pääsiäisviikko alkoi, sulki läheinen luomuleipomomme ovensa. Luulin espanjankielen ymmärryksessäni olevan vikaa, kun he ilmoittivat olevansa viikon kiinni. Vuoden suurimpana sesonkina, juhlahumun keskeisimmällä sijainnilla! Mutta he tekivät sen juuri siksi - koska oli vuoden suurin karnevaali ja kadut täynnä väkeä. Kahvilan työntekijää lainaten: "Pääsiäisviikolla on liikaa asiakkaita, olisi kaoottista olla silloin auki. Sitä paitsi haluamme päästä itsekin juhlimaan perheen ja ystävien kesken."  Olin kommentista yhtä aikaa hämilläni ja ihastunut.

Kuva: Pinterest

Vaikka Suomessa puhutaan yhä enemmän työn ja perheen yhteensovittamisesta sekä hyvinvoinnin merkityksestä työssäjaksamisessa, on kulttuurissamme tiukassa ahkeran puurtamisen ihannointi. Moni uskoo, että kaksikymmentä minuuttia lisää työaikaa tuo lisää tulosta viivan alle. Hiljaisia ylityötunteja tehdään jo ennen työlainsäädännön muutoksia. Mutta entä, jos vallitseva kulttuuri ihannoisikin ihmisten täyttä elämää? Sen koko kirjoa: perhettä, ystäviä, luovuutta, terveyttä ja oppimista. Asioita, jotka saavat ihmiset hehkumaan ja jaksamaan myös haastavien aikojen yli. Töissä ja kotona. Toisiko se enemmän kaivattua tulosta, yksilöille ja yhteiskunnalle?

On mahdollista, että havainnointini on vain kapea ja väärintulkittu otos espanjalaisesta todellisuudesta. Harhaa tai totta, tarkkailu on saanut itseni kyseenalaistamaan uskomuksiani. Olenhan juuri tuon työtä ihannoivan kulttuurin kasvatti. Olen ollut nöyrä, kunnianhimoinen ja ahkera käsitteiden tuottavassa ja rapauttavassa merkityksessä.

Andalucialainen elämäntapa yhdistettynä hetkelliseen kotiäitiyteen on laittanut miettimään, miten tasapainoilen elämän eri osa-alueiden kanssa, kun asetumme taas aloillemme. Mikä on marssijärjestys, kun teen arjen valintoja työn, perheen ja hyvinvointini osalta? Miten yhdistän kunnianhimoiseen luonteeseeni lempeyden? Sillä kyse ei ole vain ympäröivästä kulttuurista, vaan myös omien rajojen tuntemisesta ja niistä kiinni pitämisestä. Haluan luoda elämälleni rajat, jotka ovat suotuisat niin perheelle, bisnekselle kuin omille intohimoilleni. Niiden rajojen sisälle mahtuu veressäni virtaava luterilainen työmoraali sekä hitaasti oppimani andalucialainen elämäntapa.

Ikävän kaksi puolta

Kun teimme päätöksen lähteä Espanjaan, tarkoitti se samalla välimatkaa rakkaisiin ihmisiin. Tuntui hurjalta, että jätän tärkeän turvaverkkoni Suomeen. Ne kaikki ihanat sukulaiset ja ystävät, jotka ovat arkeni ja elämäni suuri ilo. Mietin, miten selviän ilman heitä. Entä jos ikävän tunteeni kasvaa liian isoksi?

Espanjaan asettumisen myötä olen ollut aiempaa enemmän erossa myös miehestäni, joka käy säännöllisesti Suomessa. Alkuun erossa olo pelotti, mutta nyt jo odotan hänen matkojaan. On ihana saada viettää välillä viikko omassa rauhassa ja rytmissä. Ja yhtä ihanaa on, kun jo muutaman päivän jälkeen iskee ikävä toista. Niitä pieniä asioita. Yhdessä jaettuja aamukahveja. Sitä hipaisua, joka voisi olla tahaton, mutta se on suuri rakkauden teko. Lapsen tikahtumista nauruun, kun isä pelleilee. Iltoja, jolloin saan nukahtaa molempien rakkaideni syvän ja rauhallisen hengityksen tahdissa.

Olen nykyään melko sinut ikävän kanssa, mutta todellakaan aina näin ei ole ollut. Ikävä on tunne, johon olen rakentanut uudenlaisen suhteen. Ennen yritin olla ajattelematta asioita tai ihmisiä, joita ikävöin. Olin mestari ummistamaan silmäni tunnemyrskyltä ja lakaisemaan ikävänmuruset maton alle. Toivoen, että se olisi auttanut tai tehnyt oloni paremmaksi, mutta kävi aina päinvastoin. Sisällä kuohui ja kompuroin maton kupruun, jonka olin itse luonut. Eikä ikävä ollut epämukavista tunteista ainoa, jota välttelin. Pelko, pettymys, kateus, ahdistus, epävarmuus... Olihan noita.

Kolikolla on toinen puoli ja niin on tunteillakin. Ikävällä on erityisen kaunis puoli, nimittäin välittäminen. Miten riemastuttavaa on ollut tajuta, että milloin mitäkin kohtaan tuntemani ikävä kertoo rakkaudestani merkityksellisiin asioihin. Ystävän vahva halaus, kantakahvilani upottava nojatuoli, Hakaniemen ranta eri vuodenaikojen valoissa, työtovereideni "huomiseen" -lausahdukset työpäivän päättyessä  - nuo kaikki ovat minulle tärkeitä ja ikäväntunteita herättäviä hetkiä. Mutta nyt, kun olen tajunnut tuon välittämisen vahvan siteen, minun ei tarvitse enää peitellä ikävääni eikä pelätä kurkkua kuristavaa ahdistusta. Sillä entä, jos ei tulisi ikävä? Se saattaisi ahdistaa paljon enemmän.

Ivan Konstantinovich Aivazovsky

Jos luulin jo eläväni sovussa ikävän kanssa, lapsi sekoitti pakkaa. Muutto kauas sukulaisista pisti miettimään, miten välimatka ja ikävä vaikuttavat lapseen. Erityisesti mietin, miten säännölliset erot isään vaikuttavat. Kun kortit olivat levällään, olin äidinrakkaudesta tekemässä karhunpalvelusta lapselleni. Meinasin astua ajatusmaailmaan, jossa lasta pitäisi suojella ikävän tunteelta. Olin estämässä lapseltani mahdollisuuden löytää ikävän kaunis puoli. Ennen kaikkea olin raivaamassa tietä sille, että lapseni ei tarvitsisi kohdata ja oppia elämään epämukavien tunteiden kanssa. 

Ensimmäistä kertaa tajusin, että tässä minä nyt kuljen tämän pienen ihmisen rinnalla seuraavat vuosikymmenet ja autan häntä löytämään oman tapansa selvitä elämän myrskyissä. 

Mieheni ollessa tuhansien kilometrien päässä, tuskailin, osaanko navigoida lapsen kanssa nämä tunnemyrskyt läpi. Mietin monta päivää, miten käsitellä ikävää yksivuotiaan kanssa. Tai tarvitsiko minun edes vielä sitä tehdä, enhän tiennyt, miten tuo pieni koki eron isäänsä. Hän oli tyytyväisen touhukas oma itsensä, mutta toisaalta pinnan alla oli paljon, jota en varmasti nähnyt.

Sen sijaan minun ikäväni lapsen isää kohtaan alkoi näkyä. Tilannetta sanoittaakseni aloin kertoa vieressäni leikkivälle taaperolle tarinaa ikävästä. Toinen kääntyi kuuntelemaan tarkkaavaisesti, kun kerroin satua äänenpainojani vaihdellen ja tunteeseen eläytyen. Kerroin, kuinka ikävä tuntuu epämukavalta, kipristää rintaa ja saa kyyneleet kohoamaan silmiin. Mutta sitten iskeekin rakkauden hyökyaalto, joka huuhtoo ikävän alta esiin välkehtivän välittämisen. Aalto siveli lapsen päästä varpaisiin ja välkehdintä kutitti sormieni naputtaessa toisen pehmeää ihoa. Lapsi nauraa räkätti ja tahtoi hyökyaaltoja lisää ja lisää.

Niin syntyi leikki, jonka nimesin jälkikäteen imelästi rakkauden hyökyaalloksi. Syntyi leikki, sillä sallin ikävän tunteen tulla ja elin sen läpi lapsen silmin. Leikki, joka taitaa olla enemmän äitiä kuin lasta varten.

Haluatko miljonääriksi? Osa 1: Miljonäärielämän määritelmä

Haluatko miljonääriksi? on otteita siitä tarinasta, miksi Miljonäärimutsi on olemassa. Näkökulmia vastuullisuudesta ja vastuuttomuudesta. Valinnoista ja vaikeuksista. Matkasta, jossa uusperhearkea elävä kotiäiti raivaa tietä kohti sisäistä miljonäärimutsiaan.

****
 

Joskus yksi pieni kysymys voi muuttaa paljon. Näin kävi viime syksynä, kun minulta kysyttiin, millaista elämää eläisin, jos olisin miljonääri. Jos kysymys olisi esitetty kepeästi ystäväporukan illanvietossa, olisin varmasti heittänyt huolettomasti jotain unelmieni asunnosta tai matkailun mahdollisuuksista. Tuon keskustelun tilanne oli kuitenkin enemmän mustanpuhuva ja tunsin olevani ahtaassa paikassa. Tilannetajuni ymmärsi olla heittämättä ajatusta leikiksi, oli pysähdyttävä asian äärelle.

 

Siinä se oli, ensimmäinen sysäys kohti miljonäärielämääni. Ei glamouria eikä skumppalasien heleää kilahtelua. Ei raaputettua Ässä-arpaa tai menestystä osakemarkkinoilla. Sen sijaan tiukkaa keskustelua ja ajatusteni haastamista. Tuo toinen piti minut ahtaalla rakkaudesta, saaden minut ymmärtämään, että matka kohti rikkauksia lähtee määritelmästä, mitä on miljonäärielämä. Prässi tiukentui ja ajatus kirkastui. Aloin tuntea ihoni alla miljonäärielämän määritelmän.

 

Minulle hän, joka saa tehdä haluamiaan asioita toivomallaan tavalla, on miljonääri. 

 

Tuon tajuaminen vei maton altani samalla, kun se toi eteeni mahdollisuuksien maljan. En voinut enää valitella köyhyyttäni. Oli lähdettävä etsimään omaa tapaani elää kuin miljonääri.

 

Kuva

 

 

Tätä uutta olemisen muotoa harjoittelen joka päivä. On kuin opettelisi uusia ruokailutottumuksia, puntaroisi jatkuvasti arjen valintoja. Sillä minulle miljonäärielämä on ennen kaikkea arkea. Sitä, että nauttii jokapäiväisestä elämästä ja tekee päivittäin asioita, joita haluaa. Kuukauden kesäloma ja viikko lomaa talvella eivät kannattele ainakaan itseäni, jos loput 300 päivää siinä välillä eivät tunnu merkityksellisiltä. Ja toisaalta, nyt kotiäitinä minulla ei ole edes noita viiden viikon vuosilomia, vaan päivien perusta on hyvin samankaltainen viikonpäivästä tai vuodenajasta riippumatta.

 

On yhtä aikaa huikean hienoa ja pelottavaa tajuta, että olen vasta miljonäärielämäni alkutaipaleella. Puolessa vuodessa on tapahtunut paljon. Toivon, että arkisen elämäni muutostahti ei jatku aivan näin mullistavana. Samalla kuitenkin koen, että muutoksen mahdollisuus ja mielen joustavuus ovat miljonäärielämäni olennaisia elementtejä. Siksi haluan pitää suunnan vielä avoimena ja pidättää oikeuden mielenmuutoksiin. Ne tänään arjessa merkitykselliset asiat voivat olla huomenna jotain muuta.

 

Jos sinä haluat miljonääriksi, löydä ensin oma prässääjäsi. Anna hänen haastaa ajatuksiasi miljonäärielämän määritelmästä, mene pinnan alle. Tuo kullanarvoinen kysymysten esittäjä voi olla vieressäsi tai välimatkan päässä. Ajatustesi haastaja voi olla se piikki lihassasi, joka eniten ärsyttää, pelottaa tai raivostuttaa. Tai kuka tietää, ehkä tuo timantin hioja on lähempänä kuin uskotkaan.

Valhe, joka muuttui todeksi

Viime syksynä tapahtui erikoinen tilanne. Olin käymässä eräässä pienessä helsinkiläisessä kivijalkamyymälässä. Oli arkinen aamupäivä eikä liikkeessä ollut muita asiakkaita. Juttelimme omistajan kanssa pitkään monenlaisesta: pienyrittäjän haasteista, Helsingin joukkoliikenteestä, huonekalujen verhoilusta ja elämistämme. En tuntenut naista, en ollut käynyt myymälässä aikaisemmin kuin ikkunaostoksilla.

Keskustelun seassa suustani lipsahti lause: "Asumme osan vuodesta ulkomailla". Sanoin lauseen aivan kuin se olisi ollut luontevin asia, jonka sanon. En edes harkinnut korjaavani sanojani, sillä ne sopivat suuhuni täydellisesti. Vasta liikkeestä poistuessani päässäni alkoi takoa ajatus, että mitä sä nainen menit just sanomaan. Et sä missään ulkomailla asu. Siinä vaiheessa olimme vasta varanneet kuukauden loman Espanjaan. Ulkomaille muutosta ei ollut tietoakaan.

Nyt kuukausien jälkeen mietin taas keskustelua ja näen sen uudessa valossa. Olen aiemmin selitellyt muuton toteutumista puolivakavissani sillä, että olihan minulla unelmakartassani ne naistenlehdistä leikkaamani kuvat palmuista ja sangriakannuista. Mutta entä jos kyse ei olekaan lehtileikkeistä? Ei varsinaisesti edes unelmistani tai toiveistani? Jos kyse onkin tuosta valheesta ja sen todellisuudesta minulle.

Onko tavoitteiden toteutumisen taika siinä, että saat sen, mitä olet? Tai ehkä vielä tarkemmin, saat sen, mitä päätät olla.

Alexander McQueen & Damien Hirst

Olen ollut tämän pohdinnan myötä pari päivää aivan pöllähtänyt. Vaikka olen jo vuosia viihdyttänyt itseäni erilaisilla selfhelp-oppailla ja lukenut Rhonda Byrneni, nyt vasta taisin tajuta jutun jujun. Aloin kelata elämääni taaksepäin ja löysin menneestä myös muita vastaavia tilanteita. Hetkiä, joissa olin etukäteen päättänyt elää tulevaisuuteni. Yksi sanoo, että kyse on vetovoimanlaista, toinen vannoo energioiden nimeen. Kolmas ajattelee, että saan kiittää silkkaa sattumaa, neljäs laskee kertoimet todennäköisyyksille.

Yksi asia on kuitenkin varma. Se, että tunsin jo asuvani ulkomailla, vaikutti toimintaani. Tein valintoja ja tekoja, joita en ehkä muuten olisi tehnyt. Ollessani täällä marraskuussa lomalla, aloin ottaa steppejä kohti vakinaisempaa asettumista Malagaan. Tein päätöksen Suomen kodin vuokraamisesta. Ilmoitus Oikotielle ja hups, asuntoomme oli löytynyt ihanat uudet asukkaat. Sovin treffit espanjalaisen vuokraisäntämme kanssa ja neuvottelimme keväälle vuokrasopimuksen. Tutkin kaupunkia lapsiarjen näkökulmasta, kiertelin leikkipuistoissa ja etsin edullisia vaippoja. Kuukauden loman aikana en käynyt yhdessäkään museossa enkä nähtävyyksissä. Elin elämääni kuin muut malagalaiset ikään.

Pikkuhiljaa kivijalkaputiikissa kertomani valhe oli todellisuutta. Kaikista edessäni olevista vaihtoehdoista olin valinnut ne, jotka veivät minua kohti tavoitettani, mielessäni ollutta todellisuutta. Samalla olin jättänyt valitsematta ne vaihtoehdot, jotka olisivat estäneet tai hidastaneet muuttoani Espanjaan. Tie ei ollut mutkaton ja vaati enemmän järjestelyjä kuin tämä kirjoitus ehkä antaa ymmärtää. Mutta kaikki kannatti. Varsinkin se valkoinen valhe.