Viisaus asuu Esson baarissa

Kollegani oli aikanaan hankalan päätöksen edessä. Ongelma liittyi hänen työssään olevaan vaikeaan valintaan. Hän oli pyöritellyt asiaa mielessään ja kääntänyt kivet, jotta vastaus löytyisi. Ei ollut löytynyt. Aika alkoi käydä vähiin.

 

Hiekan häämöttäessä tiimalasissa loppuaan, kollegani hyppäsi autoon ja ajoi läheiselle huoltoasemalle. Huoltoaseman baarissa oli se tuttu joukko iäkkäitä miehiä, jotka kokoontuivat saman pöydän ääreen joka päivä tai ainakin joka viikko. Jokaisella kahvikuppi edessään ja satunnaiset röökiaskit pöydällä.

 

Työtoverini asteli noiden miesten luo ja pyysi saada liittyä seuraan. Lupa toki annettiin, mutta tunnelmasta pystyi aistimaan ihmetyksen. Kuka tuo nuori mies oli, joka halusi liittyä huoltoaseman vakiporukan kahvirinkiin? Kollegani esitteli itsensä ja kertoi asiansa. Hän halusi ratkaisun ongelmaan, johon oli saatava vastaus pikapuoliin. Meni vartti ja hän asteli huoltoasemalta takaisin autoonsa. Tankissa oli tiikeriä, ongelma oli ratkaistu.

 

 

 

Kuva: Pinterest

 

 

 

Tuo tarina tuli mieleeni, kun taannoin taistelin oman elämäni ongelman parissa. Ihan pikku kriisistä ei ollutkaan kyse, vaan tunteet, pelot ja mielikuvieni aikaraja iskivät voimalla päälle. Kun ihminen on ahdistettuna nurkkaan ja vaihtoehtoja ei tunnu olevan, tulee mieleen omituisia ajatuksia. Minä muistin Esson baarin viisaat miehet.

 

Kun tuntui, että mitään ei ollut enää menetettävissä ja oma näkökenttä oli tunteiden sumentama, tiesin, että tarvitsin tuuletusta. Tarvitsin rehellisyyttä ja etäisyyttä asiaan. Jotain neutraalia suhtautumistapaa, joka ei ollut omien mielen mylvintöjeni ja tuskaisten tunteideni johdattelema. Minun oli pakko lopettaa sokea tanssi oman napani ympärillä.

 

Päätin koota yhteen porukan, joka edusti tuota huoltoaseman miesten joukkoa. Ihmisiä, jotka olivat läheltä ja kaukaa. Erilaisista elämäntilanteista ja erilaisilla kokemuksilla kyllästettyjä. Persoonia, joilla tiesin olevan erilaisia lähestymistapoja olemassa olevaan ongelmaani.

 

Ja kyllä kannatti. Sain laittamaani kutsuhuutoon erilaisia kaikuja. Sanalliset ja sanattomat viestit olivat yhtä tärkeitä. Jo itse avunpyytäminen ja näkökulmien janoaminen sai itseni hetkellisesti pois nurkasta, johon olin ajautunut. Toisilta saamani näkökulmat avasivat ovia, joista löysin ulos. Itse asiassa löysin monta mahdollista ovea.

 

Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin pyytää apua. Että kumosin kaikki pelkoni ja ajatukseni siitä, että olisi jotenkin noloa esittää asiani läheisille ja vähän etäisemmillekin. Mutta mitä vielä! Ihmiset haluavat auttaa. He antavat mielellään omia näkökulmiaan toisten muovailtavaksi.  Luulen, että ihan jo se välittämisen voima, jonka sain, olisi kantanut minut ongelman yli. Osa saattoi olla avunpyynnöstäni hämmentynyt, mutta yhtä lailla sain kuulla monien olleen otettu siitä, että oli saanut kutsun tuohon huoltoaseman jengiin.

 

Vaikka vuosikymmenet ja kulissit vaihtuvat, tarinoiden juonikulut pysyvät samoina. Esson baareja ei enää taida olla, mutta se elämänviisaus, joka huoltoaseman pöytäkeskusteluissa oli, on pysyvää.