Miltä maanjäristys tuntuu?

Koin eilen ehkä elämäni epämukavimman herätyksen, kun havahduin sängyn tärinään ja lasien helinään. Maanjäristys. Jo muutamia päiviä aiemmin maa oli järissyt kevyesti, mutta nyt järistyksen taso oli toista luokkaa. Onneksi tärinä laimeni pian, mutta säikähdys sai pysymään hereillä vielä pitkään. Vain yksi tunnistettava pienempi jälkijäristys ja se oli tällä kertaa siinä. Huh.

Miltä maanjäristys tuntuu? Ehkä aika lähelle siltä, kuin jättiläisten rekkakaravaani ajaisi heinänkorsista rakennetun talosi ohi. Samalla se on yllättävän tapahtumaketjun ensihetki, jolloin tajuat, että et voi tilanteen kululle yhtään mitään. Olet kuin virtaavan veden vietävissä. Ilman kontrollia, täynnä hämmennystä ja pelkoa.

James Nares: Single Stroke

Vaikka maanjäristys oli elämässäni ensimmäinen laatuaan, tunnistin kokemuksen kuitenkin tutuksi. Elämän ääripäissä on ollut mannerlaattojen törmäyksiä ja erilleen ajautumisia. On ollut sairauksia, kuoleman kohtaamista ja kipeitä eroja. Välillä maa on järissyt ilosta. Rakastumiset ja lapsen syntymä ovat olleet hyvin samanlaisia voimakkaita kokemuksia, joissa olen irrottanut ohjaksista ja antanut elämän flown virrata.

Jäin miettimään, onko tuossa kontrollin menettämisen tunteessa ääritilanteiden tuska ja taika. Kun emme voi hallita tilannetta, meillä ei ole järjen välineitä käytettävissämme. Se voi tuntua yhtä lailla järjen kadottamiselta kuin jonkun uuden sisäisen voiman löytymiseltä.

Vaikka maanjäristys oli taas yksi kokemus ja uusi tarina lisää kerrottavaksi, toivon, etten koe sitä toiste. Sen sijaan henkiset maanjäristykset ja järjen kadottaminen ovat välillä tarpeen ja toisinaan myös suuri onni. Niissä hetkissä elämänkulku muuttaa suuntaansa ja mielen mannerlaatat asettuvat uusille paikoilleen.

Varo mitä sä toivot...

Rakastan aamuja, jolloin on aikaa pitkälle aamiaiselle. Niissä on jotain taianomaista, joka herättää maailman aivan uuteen valoon. Niinä harvoina aamuina, kun meillä on mieheni kanssa mahdollisuus pitkiin aamiaisiin, keskustelu polveilee aina unelmissamme ja leikimme ajatuksella, mitä tekisimme, jos ei olisi mitään rajoja. Millaista elämämme olisi, kun mikään ei olisi esteenä unelmillemme?

Poikkeuksetta haaveilemme ikuisesta kesästä, elämästä jossain lämpimässä maassa. Kuumuuden hiostamasta ihosta, vilvoittelusta palmun katveessa. Sitten joskus eläkkeellä, ajattelimme.

Kuva: Pinterest

Jos kolme kuukautta sitten minulle olisi sanottu, että asun pian ulkomailla, olisin hymähtänyt ajatukselle. Mutta nyt tätä postausta kirjoittaessani edessä aukeaa ranskalaisen parvekkeen rahapuupensaat, vastapäätä asuvan naapurin valkoinen lakanapyykki heiluu kevyesti tuulessa, taivas on sininen ja takana siintää Sierra Nevadan vuoristo. Meillä on uusi koti Malagassa, jonne olemme nyt asettumassa. Aika näyttää suuntaammeko tästä minne, vai emmekö minnekään.

Kaikki on tapahtunut käsittämättömän nopeasti. Pysähdyin tänään ensimmäistä kertaa miettimään, mitä on tapahtunut, miten kaikki on mennyt. Uskon, että tapahtumaketju on helpompi tajuta jälkikäteen, sillä kyseessä ei ollut tietoinen prosessi. Vielä jokin aika sitten uskoin, että olisin tähän mennessä palannut työhöni, lapsi olisi hoidossa ja elämämme Helsingissä entisellään. Mutta yhtäkkiä olemmekin siirtäneet elämämme Espanjaan. Emme kitkattomasti, mutta onnellisesti. Tavallaan tuntuu, että vain kulissit olisivat vaihtuneet. On yhä vauvaperheen arki, työkiireitä ja uusperhe-elämän oma rytmi.

Yritän sanoittaa tietämme tämän unelman täyttymiseen, kunhan itsekin tajuan, mitä oikeasti tapahtui. Ensin on kuitenkin rennon ja kiireettömän viikonlopun aika. Ehkä saan taas pitkästä aikaa kaipaamani rauhallisen aamiaishetken. 

Raha ja naiset

Haluan kirjoittaa tässä blogissa rahasta. Koko blogin idea lähti lentoon oikeastaan siitä nurinkurisesta asetelmasta, että halusin pohtia, kuinka alle viidensadan kuukausituloillani voin elää kuin miljonääri. Miljonäärielämässä on kyse ennen kaikkea muusta kuin rahasta, mutta en halua kieltää taloudellisten realiteettien olemassaoloa. Siispä päätin lähteä haastamaan itseäni siinä, missä elämässäni on ammottava aukko. Sekä henkisesti että fyysisesti. Rahasta ja taloudellisesta runsaudesta.

Rahasta kirjoittaminen on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi. Ajatuksia ja näkökulmia minulla on, rohkeutta sen sijaan puuttuu. Huomaan, etten kehtaa kirjoittaa julkisesti taloudellisesta vauraudesta. Jossain syvällä uskon, että raha-asiat ovat henkilökohtaisia, niistä ei puhuta. Taloudellisella menestyksellä ei saa pröystäillä, sillä antaa ahneen kuvan itsestään. Varsinkaan ei saa sanoa haluavansa olla rikas, se kertoo mielen köyhyydestä ja materialistisesta arvomaailmasta.

Jäin miettimään, onko todella näin. Kysyin itseltäni, onko tämä totuus vai mieleni kehittelemä valheellinen uskomus. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Maailmassa on lukuisia esimerkkejä rikkaista ihmisistä, joilla on myös runsaasti henkistä pääomaa sekä ihailtavan kiitollinen asenne elämään.

How To Marry a Millionaire, 1953

Kiinnostavampi itsetutkistkelun tulos olikin se, että tajusin keskustelevani rahasta sujuvasti miesten kanssa. Mutta olenkohan muutamaa satunnaista kertaa enempää puhunut rahan runsaudesta naisystävieni kanssa? En usko. Miksi me naiset emme osaa puhua rahasta luontevasti, menestyä taloudellisesti vailla tunnontuskia, tuntien asiasta kepeyttä ja iloa? Tottakai näitäkin naisia on, mutta selvästi vähemmän, väittäisin.

Aion tässä henkilökohtaisessa prosessissani testata, voisiko yksi taloudellisen menestyksen avain löytyä luontevasta suhtautumisesta rahaan. Ei enää tabuja eikä valheellisia kuvitelmia. Ei pelkoja tai hyssyttelyä. Vaan rehellistä avoimuutta, innostusta ja oppimisen halua. Näillä eväillä lähden tähän projektiin, vaurauden vuoteeni 2016.

***

Lopuksi etsintäkuulutus. Jos sinä tunnistat itsesi taloudellisesti menestyneeksi ja nautit rahan tekemisestä, otathan yhteyttä. Olisin enemmän kuin otettu mahdollisuudesta saada sinut mentorikseni. Tai ainakin haluaisin haastatella sinua.

Pula-aika

Puute on tila, jossa joltakin puuttuu jotakin, jollakin on jotakin liian vähän;

puuttuminen, ilman oleminen, riittämättömyys, niukkuus, pula, puutos.

Tammikuu on oikea puutekeskustelun näyttämö. Ei tarvitse istua kuin pari pysäkinväliä paikallisbussissa, niin kuulee jo, miten yhdeltä puuttuu bikinikunto, toisella ei riitä työtunnit firman tuloksen täyttämiseen ja kolmannella on tili miinuksella jouluostosten jäljiltä. Onneksi usko parempaan on tasapainottamassa pula-aikaa, sillä vuosi on vasta aluillaan ja kaikki on mahdollista. Edessä istuvat ystävät puhuvat uudenvuodenlupauksistaan, kuinka toinen aikoo nukkua tänä vuonna enemmän ja toinen löytää aikaa maalausharrastukselleen.

Henkilökohtainen puutekeskusteluni kärjistyi jo etuajassa ennen vuoden vaihdetta. Tunsin riittämättömyyttä ja niukkuutta vähän kaikesta. Olotila oli yhtä aikaa turvallisuudesta turta, pelottava, mutta myös oudon kiehtova. Puutoksen eri muotoihin oli helppo tarrautua ja toisaalta niiden kanssa ei halunnut elää. Koin puutteen eri voimakkuudet vaihtelevasti kaihoisan romanttisina, kylmän ahdistavina ja kaikkea siltä väliltä.

Top kolme puutteeni olivat rahapula, kirjoittamisen kaipuu ja rakkauden puute. Ei tarvinnut montaa hetkeä miettiä, kun tajusin, että hei nainen, nyt oikeesti. Ei sulla mitään pulaa mistään ole. Tilille tupsahti säännöllisesti rahaa, ajallinen rajoittuneisuuteni liittyi lähinnä vauvan hoitamiseen ja elin ihmisten ympäröimänä, jotka pyyteettömästi rakastivat minua. Ongelman ydin löytyi vinksahtaneista ajatuksistani ja tottumuksistani.

 


Otin jokaisen puuteajatukseni käsittelyyn ja yritin tarkastella asiaa niin kriittisesti kuin itse vain pystyin. Lopputulos oli kuta kuinkin se, että en käyttänyt rahaani juuri siihen, mistä olisin eniten iloinnut, haaskasin potentiaalista kirjoittamisaikaa haahuilemalla liikaa sosiaalisessa mediassa ja pahinta kaikista, olin unohtanut suhtautua rakastavasti itseeni.

Lopputulos on harvoin ratkaisu ongelmaan, ennemminkin se on alku jollekin uudelle. Puuteajattelusta en ole päässyt eroon, mutta siitä on tullut toimiva kompassi muistuttamaan, mitä arjeltani toivon. Jokainen virheostos, turhalta tuntuva käynti Facebookissa tai alentava puhe itselle muistuttavat, millä haluan lasini täyttää. 

Thank you, more please

Happythankyoumoreplease on harmiton ja keskinkertainen B-luokan leffa. Vaikka näin sen vasta vähän aikaa sitten, en muista enää kunnolla elokuvan juonta. Sen sijaan leffan nimi jäi mieleen. Elokuvan nimenähän tuo on aika hirveä, mutta runsauden mantrana mitä mainioin. Thank you, more please.

Mantrat eivät ole aiemmin olleet minulle kovin merkittävässä asemassa enkä ole ajatellut niiden voimaa sen suuremmin. Lähinnä olen käyttänyt muutamia voimalauseita puolihuolimattomasti ja pilke silmäkulmassa. Ehkä siksi tämäkin lause vetosi, thank you, more please, se oli sopivan kepeä ja leikkisä.

Kuva: Pinterest

En sano, että mantra itsessään on muuttanut mitään, mutta siitä on tullut osa muuttunutta tapaani tarkastella asioita. Huomioin aiempaa enemmän positiivisia juttuja, joiden haluan lisääntyvän arjessani. Oikeastaan jo se, että tunnistan asioita, joita kaipaan, on virkistävää. Tuskin olen ensimmäinen äiti, joka on vauvavuonna unohtanut omat tarpeensa. Ja monella meillä on omat syymme, joiden vuoksi estämme ilon ja nautinnon hyvänolon hetkissä.

Mantran taika on itselleni ollut siinä, että se on antanut luvan hyvien hetkien virtaamiselle elämääni. Otan hyvää oloa tuottavat asiat ilolla vastaan ja tiedostan kaipaavani niitä lisää. Kun näen upean auringonlaskun, otan hetken sen ihastelemiselle ja pyydän lisää. Luontokokemuksia, thank you, more please. Piipahdus kukkakauppaan, josta hankitut liljat piristävät yli viikon kaoottisessa sotkussa ollutta keittiötämme. Kukkia ja kauneutta, thank you, more please. Ilahduttava, pitkä suudelma. Läheisyyttä, thank you, more please. Juuri ja juuri juoksujalkaa ehtiminen bussiin. Täydellisiä ajoituksia, thank you, more please.

Näin loppiaisen kunniaksi tein myös tälle joululle oman mantran. It was great and enough. Thank you.

Vaurauden vuosi 2016

Vuosi sitten jäin vanhempainvapaalle. Odotin ensimmäistäni, uusperheemme kolmatta lasta. Ajatukseni oli, että olen vanhempainvapaalla enintään kymmenen kuukautta ja palaan sitten työhöni, kahdesta syystä. Ensinnäkin pidän työstäni suunnattomasti, toiseksi olin huolissani taloudellisesta selviytymisestämme.

Toisin kävi. Vuoden edetessä huomasin, että vähemmälläkin rahalla pärjää. Huomasin myös, että olin rennompi ja nautin elämästäni aiempaa enemmän. Olin yöheräilystä huolimatta jopa pirteämpi kuin ennen. Osasyynsä oli varmasti vauvakuplalla, jonne onnellisesti sukelsin. Mutta uskallan väittää, että kyse oli muustakin. Suuntasin arjen toimintoja yhä enemmän asioihin, jotka tuottivat minulle iloa. Rajallinen raha laittoi valitsemaan ne kaikista parhaimmat jutut ja vähemmän merkityksettömät kulut jäivät.

Ennen kaikkea aloin arvostamaan sitä, mitä minulla oli. Vauva-arki sai tajuamaan, miten suurta iloa rauhallinen kahvihetki, syksyn ruskan seuraaminen tai inspiroiva keskustelu voivat tuoda. Tajusin, mikä arvo ei-materialistisilla asioilla oli. Erityisesti ajalla ja vapaudella. Yhtäkkiä olin vapaa tekemään melkein mitä tahansa ja aikaani rajoitti ainoastaan vauvan hoitorytmi.

Yhdelle asialle elämässäni ei kuitenkaan tuntunut olevan tilaa. Kirjoittamiselle. Olen koko ikäni nauttinut kirjoittamisesta ja vanhempainvapaan aikana tunsin, kuinka vimma kirjoittamiseen kasvoi kasvamistaan. Koin, että vauvan kolmen vartin päiväunet eivät riittäneet kirjoittamisen aloittamiseen. Tätä "mulla ei ole aikaa kirjoittamiselle" -mantraa hoin mielessäni kevään ja kesän, kunnes jäin housut kintuissa kiinni ajatteluni rajoittuneisuudesta. Uskon nimittäin vakaasti omaan ja niin monen muun kokemukseen pohjautuen, että moni asia on toteutettavissa, jos sille antaa huomiota ja vaivannäköä. Samalla kuitenkin ajattelin, että minulla ei ollut aikaa kirjoittaa. Siis minulla, jolla oli liki totaalinen vapaus tehdä päivän aikana mitä halusin!

Tajusin olevani mielenkiintoisen dilemman äärellä. Aloin kysyä itseltäni kysymyksiä ja haastoin uskomuksiani. Ajankäytöstäni, tavoistani, asioista, joista innostun ja saan energiaa. Yhtäkkiä en miettinytkään enää, kuinka saan päiviini tauon kirjoittamiselle, vaan mietin aikaa ja vapautta kokonaisvaltaisemmin arjen onnellisuuden näkökulmasta.

Kuin taikaiskusta, ovet alkoivat avautua. Mielessäni. Tajusin löytäneeni jotain olennaista tavastani elää ja kokea tyytyväisyyttä. Olen löytänyt myös jotain uutta, joka mahdollistaa unelmieni toteutumisen. Aivan tarkkaan en tiedä mitä se on, ehkä jotain rohkeamman ajattelun ja maailman realiteettien tarkastelun välimaastosta.

Nyt aion olla kotiäitinä vielä vuoden. Aion viettää sen arjesta nauttien ja omia unelmiani toteuttaen. Olen nimennyt vuoden 2016 runsauden ja vaurauden vuodeksi, aion elää kuin miljonääri. Ei, emme ole voittaneet lotossa tai edes Ässä-arvassa. Olen kuitenkin onnistunut muuttamaan ajatteluani niin, että osaan toteuttaa toive-elämääni taloudellisista realiteeteista huolimatta. Olen päättänyt olla oman elämäni miljonäärimutsi.

Ai niin, se kirjoittaminen. No nyt on tämä blogi. Ajatteluni haastamiseksi, ideoiden ja oivallusten tallentamiseksi. Ainakin muistoksi vuodesta 2016.

Kuva: Pinterest