Valhe, joka muuttui todeksi

Viime syksynä tapahtui erikoinen tilanne. Olin käymässä eräässä pienessä helsinkiläisessä kivijalkamyymälässä. Oli arkinen aamupäivä eikä liikkeessä ollut muita asiakkaita. Juttelimme omistajan kanssa pitkään monenlaisesta: pienyrittäjän haasteista, Helsingin joukkoliikenteestä, huonekalujen verhoilusta ja elämistämme. En tuntenut naista, en ollut käynyt myymälässä aikaisemmin kuin ikkunaostoksilla.

Keskustelun seassa suustani lipsahti lause: "Asumme osan vuodesta ulkomailla". Sanoin lauseen aivan kuin se olisi ollut luontevin asia, jonka sanon. En edes harkinnut korjaavani sanojani, sillä ne sopivat suuhuni täydellisesti. Vasta liikkeestä poistuessani päässäni alkoi takoa ajatus, että mitä sä nainen menit just sanomaan. Et sä missään ulkomailla asu. Siinä vaiheessa olimme vasta varanneet kuukauden loman Espanjaan. Ulkomaille muutosta ei ollut tietoakaan.

Nyt kuukausien jälkeen mietin taas keskustelua ja näen sen uudessa valossa. Olen aiemmin selitellyt muuton toteutumista puolivakavissani sillä, että olihan minulla unelmakartassani ne naistenlehdistä leikkaamani kuvat palmuista ja sangriakannuista. Mutta entä jos kyse ei olekaan lehtileikkeistä? Ei varsinaisesti edes unelmistani tai toiveistani? Jos kyse onkin tuosta valheesta ja sen todellisuudesta minulle.

Onko tavoitteiden toteutumisen taika siinä, että saat sen, mitä olet? Tai ehkä vielä tarkemmin, saat sen, mitä päätät olla.

Alexander McQueen & Damien Hirst

Olen ollut tämän pohdinnan myötä pari päivää aivan pöllähtänyt. Vaikka olen jo vuosia viihdyttänyt itseäni erilaisilla selfhelp-oppailla ja lukenut Rhonda Byrneni, nyt vasta taisin tajuta jutun jujun. Aloin kelata elämääni taaksepäin ja löysin menneestä myös muita vastaavia tilanteita. Hetkiä, joissa olin etukäteen päättänyt elää tulevaisuuteni. Yksi sanoo, että kyse on vetovoimanlaista, toinen vannoo energioiden nimeen. Kolmas ajattelee, että saan kiittää silkkaa sattumaa, neljäs laskee kertoimet todennäköisyyksille.

Yksi asia on kuitenkin varma. Se, että tunsin jo asuvani ulkomailla, vaikutti toimintaani. Tein valintoja ja tekoja, joita en ehkä muuten olisi tehnyt. Ollessani täällä marraskuussa lomalla, aloin ottaa steppejä kohti vakinaisempaa asettumista Malagaan. Tein päätöksen Suomen kodin vuokraamisesta. Ilmoitus Oikotielle ja hups, asuntoomme oli löytynyt ihanat uudet asukkaat. Sovin treffit espanjalaisen vuokraisäntämme kanssa ja neuvottelimme keväälle vuokrasopimuksen. Tutkin kaupunkia lapsiarjen näkökulmasta, kiertelin leikkipuistoissa ja etsin edullisia vaippoja. Kuukauden loman aikana en käynyt yhdessäkään museossa enkä nähtävyyksissä. Elin elämääni kuin muut malagalaiset ikään.

Pikkuhiljaa kivijalkaputiikissa kertomani valhe oli todellisuutta. Kaikista edessäni olevista vaihtoehdoista olin valinnut ne, jotka veivät minua kohti tavoitettani, mielessäni ollutta todellisuutta. Samalla olin jättänyt valitsematta ne vaihtoehdot, jotka olisivat estäneet tai hidastaneet muuttoani Espanjaan. Tie ei ollut mutkaton ja vaati enemmän järjestelyjä kuin tämä kirjoitus ehkä antaa ymmärtää. Mutta kaikki kannatti. Varsinkin se valkoinen valhe.

Yksin juhlapyhänä - ja kuinka nauttia siitä

Oli joulu vuonna 2008. Makasin Antwerpenin merimieskirkon parvella sulkeutuneena makuupussini lämpöön. Join glogiä ja nautin belgialaisia suklaakonvehteja. Olin juuri käynyt saunassa ja yrittänyt keskustella saunaseuranani olleiden iäkkäiden belgialaisrouvien kanssa flaaminkielisesti. Ymmärsin, että joku oli kuollut, joko puoliso tai koira. En ollut aivan varma. Tämän keskustelun ja muut päivän tuntemukset tallensin päiväkirjaani. Oli elämäni ensimmäinen juhlapyhä yksin.

 

Ilman päiväkirjamerkintääkin nuo hetket olisivat jääneet elävästi mieleeni. Juhlapyhiin liittyy niin vahvoja kokemuksia ja perinteitä, että niiden rikkominen jää mieleen. Tuon joulun jälkeen olen viettänyt lukuisia juhlapyhiä itsekseni. Jouluja, juhannuksia, pääsiäisiä ja vappuja. Olen etuoikeutettu sikäli, että juhlapyhien viettäminen yksin on ollut oma päätökseni. Joskus kahdesta hyvästä paras valinta, joskus kahdesta huonosta vaihtoehdosta se vähemmän huono.

 

Vaikka olen tehnyt valintani omasta tahdosta, ei se tarkoita, etten olisi kokenut toisinaan myös yksinäisyyttä. Yksin vietetyt juhlapyhät ovatkin opettaneet paljon yksinäisyyden ja yksin olemisen erosta. Olen tajunnut, että yksinäisyyden kokemuksessa kyse ei ole lopulta fyysisesti ympärillä olevien ihmisten puutteesta, vaan jostain ihan muusta. Olen voinut olla yksin ja yksinäinen, mutta yhtä lailla olen kokenut yksinäisyyttä hetkissä, joissa olen ympäröity väenpaljoudella, jopa läheisilläni. Näistä kahdesta jälkimmäinen yksinäisyys on ollut paljon musertavampi kokemus.

 

 

Kuva: Mark Ryden

 

 

Tätä pääsiäistä vietän kaksin lapseni kanssa. Vaikka yksivuotiaan seura on parasta ikinä, tuntuu, että vietän pääsiäistä tavallaan yksin. Seuralaiseni ei vielä pääsiäisperinteistä perusta eikä huomaa eroa arjen ja juhlapyhän välillä. Aiemmasta poiketen, tällä kertaa pääsiäisen viettäminen kaukana perheestä ja ystävistä oli enemmän epäonnen summa kuin tietoinen valinta. Tarkoitukseni oli nimittäin matkustaa Suomeen perheeni luo, mutta suunnitelma muuttui, kun tuo samainen yksivuotias heitti puhelimeni kovalle kivilattialle. Sinne meni lentolippuihin budjetoitu neljäsataa euroa.

 

Olin pitkään harmissani tapahtuneesta, mutta nyt keskellä andalucialaisen pääsiäisfiestan viettoa koen, että sattumien summa oli lopulta onni. Ilman hajonnutta puhelinta en olisi saanut kokea elämäni upeinta pääsiäisviikkoa eli Semana Santaa. Jo viikon kaupungissa vallinnut karnevaalitunnelma sekä läpi illan ja yön kulkevat, toinen toistaan upeammin kynttilöillä ja kukilla koristellut pääsiäiskulkueet ovat näyttäneet pääsiäisenvietosta aivan uuden puolen.

 

Ilman puhelimen hajoamista olisin myös jäänyt vaille muistutusta siitä, miksi monella tapaa nautin yksin vietetyistä juhlapyhistä. Kun läheisten kaipuusta ja perinteisistä perhetraditioista päästää irti, tulee mahdollisuus omalle rauhoittumiselle, itsensä kohtaamiselle ja juuri omanlaisen juhlapyhän rakentamiselle. Koen, että mikään yksin vietetty sunnuntai, lomaviikko tai retriitti ei ole korvannut sitä kokemusta, jonka yksin vietetty juhlapyhä antaa.

 

Vaikka rauhoittuminen on ehkä suurin anti yksin viettämissäni juhlapyhissä, on tärkeää tehdä juhla myös itselleen. On surullinen, joskin epäilemättä yleinen ajatus, ettei itseä varten viitsi rakentaa juhlaa. Ajattelen aivan päinvastoin, juuri itseä varten juhla täytyykin tehdä! Kun pyhitää itselleen ja omille toiveilleen kokonaisen traditionaalisen juhlan, saa samalla lahjan, joka usein arjessa unohtuu. Silloin tulee huomioineeksi omat toiveet sekä saa rauhassa helliä ja kuunnella omaa kehoa ja mieltä. Juhlan järjestäminen itselleen on myös parasta lääkettä mahdolliseen etukäteen iskevään ahdistukseen tai yksinäisyyteen. Kun juhlaan valmistautuu miettimällä, mitä juuri itse haluaa pyhäpäiviin kuuluvan, siirtää ajatukset omiin toiveisiin ja asioihin, jotka tuovat itselle hyvää oloa.

 

 

Kuva: Mark Ryden

 

 

Omissa juhlasuunnitelmissani panostan siihen kulloisenkin juhlapyhän asiaan tai traditioon, joka edustaa minulle eniten juhlaa ja sen erityistä tunnelmaa. Riippumatta joulunvieton väkimäärästä, minulle joulutunnelman tuovat glögi, suklaa ja aika lukemiselle. Pääsiäisenä haluan liikkua luonnossa, Suomessa tarkkailisin nyt kevään tuloa, täällä nautin merenrantakävelyistä yli kahdenkymmenen asteen lämmössä. Juhannuksena taas haluan kokea kesäyön valoisen taian sekä viileän valkoviinin.

 

Vaikka olen löytänyt yksin viettämistäni juhlapyhistä hyvän olon, uskon, että monelle se voi tuntua enemmän puukoniskulta kuin lahjalta. Jos olet viettämässä juhlapyhää yksin vasten omaa tahtoasi, hakeudu ihmisten seuraan. Kysy voisitteko tavata ystäväsi kanssa tai lähde ulos. Olen tavannut juhlapyhinä upeita persoonia ja kuullut tarinoita, joita en olisi koskaan kuullut, ellen olisi rohkaistunut lähtemään ulos. Oli ne belgialaisrouvat merimieskirkon saunassa. Eräänä juhannuksena Café Ursulan terassilla kohtasin amerikkalaisen pariskunnan, jotka luulivat minua kirjailijaksi. Korjasin virheen, josta seurasi kiehtova keskustelu suomalaisista kirjaklassikoista. Ja se brittiporukka, jonka seuraan sattumalta liityin eräänä uutenavuotena - mitkä bileet!

 

Tänään jatkan jo viikon kestänyttä pääsiäisen viettoani. Aukiolevasta ikkunasta kantautuu ihmisten puheensorina sisälle asti ja torvet kutsuvat jatkamaan juhlaa. Ohikulkevan soittokunnan musiikki on yhtä aikaa jylhän arvokasta ja riemuisaa. Jälleen uusi karnevaali-ilta edessä. 

 

***

Huomio kaikki taiteenystävät. Andalucían pääsiäinen paljasti myös sen, että Mark Ryden on kaupungissa ja syksyllä hänellä on täällä näyttely. Siinä jälleen yksi oiva syy vierailla Malagassa.

Tasa-arvoinen vanhemmuus haastaa, raastaa ja rikastuttaa

Eilen Suomessa nostettiin lippu salkoon Minna Canthin ja tasa-arvon kunniaksi, tänään taas on Espanjassa on vietetty isänpäivää, Día del Padrea. Peräkkäiset juhlapäivät saivat miettimään, miten tasa-arvoinen vanhemmuus toteutuu perheessämme. Vai toteutuuko se?

Ennen lapsen syntymää olin ajatellut meidän toteuttavan tasa-arvoista vanhemmuutta. Jakaisimme perhevapaat, kotityöt ja vanhemmuuden tasaisesti. Julkinen tasa-arvokeskustelu oli saanut minuun iskostettua ajatuksen äidin ja isän tasapäistämisestä vanhemmuudessa. Olin nähnyt vanhemmuuden ennen kaikkea yhteiskunnan ja tilastojen näkökulmasta, en yksilöiden kokemuksen kautta. Vauvan synnyttyä yllättäen tunsinkin, että en kaivannut meille tasa-arvoisuutta. En ainakaan sellaista, joka oli mitattavissa käytettyinä vanhempainvapaakuukausina tai tasaisesti jaettuina kotitöinä. Tajusin, että juuri meille tasa-arvoinen vanhemmuus ei tarkoittanut tasapäistämistä vaan erilaisuutta, erilaisten osaamistemme hyödyntämistä sekä erilaisten elämäntilanteidemme huomioimista.

Ajattelen tasa-arvoisen vanhemmuuden nykyään samanarvoisuutena, en samankaltaisuutena. En koe relevanttina tavoitetta, jossa vanhempien täytyisi jakaa samanlainen tapa toimia perheen aikuisina. Meillä on mieheni kanssa hyvin erilaiset persoonat, temperamentti ja tapa toimia arjen asioissa, lapsen syntymä ei sitä ole muuttanut. Niinpä sillä tasa-arvoisuudella on iso merkitys, että saamme vanhempina vapauden toimia omalla tavallamme isänä ja äitinä. Kolikon toisena puolena se tarkoittaa sietokykyä kestää toisen erilainen toimintatapa arjen askareissa.

Kuva: Pinterest

Pyrimme rakentamaan yhteistä vanhemmuutta toistemme vahvuuksille. Koska olen meistä parempi kokki ja vertailen mielelläni välikausihaalareiden hintoja, olen keittiömme valtias ja vastaan lapsen vaatehankinnoista. Mieheni taas loistaa lasten viihdyttäjänä ja perheemme filosofisten keskustelujen Sokrateena, kun itselläni ajatus moisesta saa lähinnä ahdistuksen hikipisaroita ohimoille. Sitten arjessamme on pyykkihuollon ja pölyjenpyyhinnän täyttämä harmaa alue, jonka periaatteena toimii pappani käyttämä, sukupuoliset raja-aidat jo 50-luvulla rikkonut, sananlasku: meillä ei ole miesten ja naisten töitä, meillä on vain tekemättömiä töitä.

Se, että molemmat saavat loistaa ja toteuttaa parhaita puoliaan yksilöinä ja vanhempina, tekee arkemme paitsi suhteellisen sujuvaksi myös onnelliseksi. Toki eteen tulee hetkiä, jolloin omalta osaamisalueelta täytyy hypätä toisen tontille. Se onnistuu meiltä molemmilta, mutta se ei kuitenkaan ole aina helppoa. Siis sille taitavammalle osapuolelle. Aika usein niissä tilanteissa olisi helppoa osoittaa sormella toisen heikkoja kohtia ja käyttää niitä hyväkseen. Naljailla tai arvostella. Paljon enemmän vaatii toisen tukeminen ja tsemppaaminen niissä hetkissä ja asioissa, joissa tietää toisen olevan epävarma tai muuten vain heikoilla.

Vanhemmuuden jakaminen hyvin erilaisen ihmisen kanssa rikastuttaa. Kun toinen tekee asiat eri tavalla ja onnistuu aina asioissa, joita itse ei hallitse, saa mahdollisuuden oppia ja kehittyä toisen vahvuuksien vanavedessä. En varmasti olisi näin rento ja leikkisä vanhempi, ellen olisi saanut sitä mallia puolisoltani ja hänen tyylistään olla isä. Erilaisuutemme ansiosta olen itse kehittynyt ja laajentanut tapaani olla äiti sekä vanhemmuuden jakava puoliso. Vaikka erilaisuus välillä ärsyttää, olisi todella tylsää, jos puolisoni olisi vanhempana kuin kopio itsestäni.

Tänään hurraa kaikukoon siis teille isit, iskät ja faijat! Hurraa myös tasa-arvo! Sillä se jos mikä on tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa jokainen saa toteuttaa omaa vanhemmuuttaan omasta sydämestään ja vahvuuksistaan käsin.

Uusperheessä tarvitaan aitoutta ja myötätuntoa

Otsikoin tämän kirjoituksen aluksi Pelko uhkaa uusperhettä. Tajusin langenneeni ansaan, joka meille usein asetetaan. Uusperheestä puhutaan yleisimmin ongelmalähtöisesti, missä uusperhe, siellä ongelma.

Olen elänyt uusperheessä vasta reilut kolme vuotta. Tapahtumien valossa voisi luulla, että on kulunut vuosikymmen. Jos koko kuviota tarkastelee, on muutamaan vuoteen mahtunut lukuisia muuttoja, kauniita kihlautumisia, uusia kouluja, vaihtelevia asumisrytmejä ja kirsikkana kakussa uusi vauva. Oman pääni sisällä olen myös ehtinyt kymmenet kerrat pakata henkisiä muuttolaatikoita, samoin kuin hyväksyä sen, että on hyvä juuri näin. Sanotaan, että uusperheen hioutuminen vie noin seitsemän vuotta ja se on helppo uskoa. Elämämme hakee koko ajan muotoaan ja itse etsin paikkaani kuviossa.

Jos uusperhe-elämämme asetettaisiin aikajanalle ja systeemi piirrettäisiin kokonaisuudeksi, voisi jokaiseen vaiheeseen piirtää myös mörön nimeltä pelko. Pelko voi tulla esiin milloin vain, piiloutua välillä tai olla läsnä vuosikausia.

Mikä uusperheissä pelottaa? Uusperhe kasvaa arpikudoksen päälle, sillä historiassa tapahtunut eroprosessi on haavoittanut jokaista mukana ollutta aikuista ja lasta. Ja kun kuvioon tulee mukaan uusia aikuisia ja heidän mukanaan mahdollisesti lisää lapsia, moninkertaistuu haavojen ja pelkojen määrä. Jokainen uusperhe, sen jäsen ja pelko ovat uniikkeja, mutta tunnistan omasta ja vertaisteni tarinoista useita samoja mörköjä. Pelon aiheuttajia ovat muun muassa pelko epäonnistumisesta, pelko kontrollin menettämisestä, pelko yksin jäämisestä, pelko kunnioituksen puutteesta ja pelko rakkaudettomuudesta. Monella tapaa näen nämä kaikki pelot huolena hyväksytyksi tulemisesta sekä pelkona omasta epätäydellisyydestä.

 


Luulen, että yksi pelon ilmapiirin ylläpitäjistä on uusperheen yllä leijuvat myytit ja odotukset. Uusperheen myyteistä voimme lukea satukirjoista ja iltapäivälehdistä, oletukset kasvavat omissa ajatuksissamme ja voivat hyppiä sammakoina ystävien ja tuttavien suista. Kun yrittää asettua rooliin, joka ei mahdu sydämeen, ahdistuu. Yksi ei uskalla rakastaa toisen lasta, toinen taas yrittää väkisin tuntea puolison lapsen kuin omanaan. Lapsi voi pelätä menettävänsä vanhemman uuden rakkaan ja toinen lapsi taas yrittää sopeutua sietämään uutta vanhempaa. Biologiset vanhemmat kamppailevat kukin omalla tavallaan entisen ja uuden suhteen dynamiikan ytimessä. He ovat muuttuneet, mutta silti vanhat roolit pysyvät tiukassa. Maaperä on hedelmällinen peloille.

Myyteistä myötätuntoon

Pelko ei pidä aitoudesta ja rehellisyydestä. Niinpä olen ottanut omaksi selviytymiskeinokseni ja pelkojen nujertajaksi rehellisyyden. Rehellisyydellä tarkoitan aitoutta olla oma itseni uusperheessä. Se on myös tilan antamista muille, heidän valintojensa sallimista ja omien odotusteni minimoimista. Voi kuulostaa helpolta, mutta rehellisyys ja aitous ovat haastava laji eikä uusperheyhtälö tee sitä ainakaan helpommaksi. 

Rehellisyys on myös erilaisten tunteiden tunnistamista. Olen antanut itseni olla vuoroin etäinen ja vuoroin uusperheemme ytimessä. Olen saanut oksentaa ikävät tunteet puolisolleni, jonka kanssa jaamme myös uusperheemme onnistumiset ja ilon aiheet. Arjessa voi harjoitella eräänlaista pelkojahtia, kun omista tunnetiloistaan aistii taustalla vaikuttavat mahdolliset pelot. Kun pelko jää kiinni, sen voima vähenee.

Aitous ja rehellisyys itselle tuovat mukanaan positiivisen, koko uusperhekuviota kannattelevan tukipilarin: myötätunnon. Kun uskaltaa itse kohdata aidon epätäydellisyytensä ja elää rehellisesti, myötätunto toisia kohtaan kasvaa kuin itsestään. Ärsyttävintäkin puolisoa, eksää, uutta vanhempaa tai lasta kohtaan on helpompi kokea myötätuntoa, kun on itse aito ja rehellinen itselleen. Toisen puutteita ymmärtää ja kestää paremmin, kun hyväksyy ensin ne itsessään.

En halua romantisoida uusperhe-elämää. Se ei sovi heikkohermoisille. Silti uskallan väittää, uusperhe voi olla suuri lahja. Ainakaan itse en ole kokenut tehokkaampaa elämän oppikoulua. Ja mistä uusperhe eniten opettaa, on oma itse. Se pakottaa löytämään vastauksia haastaviin tilanteisiin omasta itsestään. Yhtenä hetkenä sitä tarpoo syvällä suossa, toisena kaikki tuntuu höyhenen kevyeltä tanssilta. Uusperhe ottaa ja antaa moninverroin kaikilla äärilaidoillaan.

Rehellisesti sanottuna vaihtaisin edelleen elämäni mieluummin ydinperheeseen, jos se taikasauvaa heilauttamalla onnistuisi. Vuodet ovat kuitenkin tehneet sen, että miettisin ratkaisua pidempään kuin aiemmin. Uskon, että seitsemässä vuodessa kasvan siihen, että olen tyytyväinen näin.

Olé offline

Olen ollut viime aikoina melko lailla offline. Offlinella tarkoitan aikaa ilman nettiä, sosiaalista mediaa, pelejä tai älypuhelimen käyttöä.

Huomasin jokin aika sitten kärsiväni digiähkystä enkä taida olla ainoa. Selatessani paikallisessa lehtikioskissa matkailulehtiä, tein havainnon, että offline on tällä hetkellä todellista luksusluokan bisnestä. Perinteisemmistä hiljentymisretriiteistä tai vaelluslomista on siirrytty matkoihin ja hotelleihin, joissa puhelin ei soi eikä internet toimi. Noilta matkoilta ei laiteta instagramiin tunnelmakuvia, ei twiitata nokkelasti maailman poliittisesta tilanteesta eikä vastata sähköposteihin. Kun kaikilla, kaikkialla ja kaikkina aikoina on mahdollisuus olla aktiivinen omissa digiyhteisöissään, on valtavirran aalto luonut uuden luksuksen: paon digimaailmasta. Ja ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä maltaita.

Vaikka kysyntää offline-lomille näyttää olevan, digittömään irtiottoon ei tarvita luksusluokan pakettimatkaa tai hotelliyöpymistä. Ei edes vuosilomaa tai viikonloppuvapaata. Aloitin oman digilomani viettämisen arkisesti kotona. Mutta yllättäen kotiarki alkoikin ajoittain tuntumaan lukemiltani mainostekstien viiden tähden elämyksiltä. Olo oli alun vieroitusoireiden jälkeen huoleton ja keveä. Tutut jutut näyttäytyivät erityisinä. Tuntui kuin aistini olisivat tulleet entistä tarkemmiksi ja arkisista asioista oli tullut esiin uusia nyansseja.

Missä piilee offlinen taika?

Kokemukseni mukaan offlinen positiivisten vaikutusten ydin on läsnäolon lisääntyminen. En sano, että digimaailmasta lomailu tuo itsessään lisää läsnäoloa, mutta se varmasti lisää todennäköisyyttä. Luulin aiemmin eläväni täysillä hetkessä, mutta parin päivän offline-elämän jälkeen koin silmieni edessä avautuvat ja korvissani kuuluvat asiat tarkemmin. Kyse oli pienistä hetkistä. Tarkkailin pilvimassan tanssinomaista liikettä. Huomasin aamuteen höyryn. Kuulin joka tunti soivat kirkonkellot. Vaikka olin aiemmin elänyt lukemattomia samankaltaisia hetkiä enkä tuolloinkaan ollut konkreettisesti netin äärellä, mieleni taisi sittenkin hapuilla digimaailman menossa. Vasta kunnon irtiotto todella irroitti ajatukseni olemassa olevaan hetkeen.

Toinen digiloman tuoma oppi liittyy ajankäyttöön. En ole tajunnut, kuinka paljon aikaa sosiaalinen media ja kännykällä surffailu on vienyt. En tiedä, onko kyse todellisesta säästöstä minuuteissa vai tehokkuuden lisääntymisessä ja keskittymiskyvyn paranemisessa. Sillä ei ole väliä, sillä jos jotain kaipaan, se on lisää tunteja päivään. Offlinessa ehdin ongelmitta pestä pyykit, hoitaa ruokaostokset, kokata ateriat ja leikkiä lapsen kanssa. Lisäksi ehdin kirjoittaa ja opiskella espanjaa. Aiemmin olen ollut lastenhoitajan varassa sen suhteen, onko minulla silloin tällöin hetki aikaa omiin harrastuksiini. Offline-elämä antoikin sitä ilman hoitojärjestelyjä ja vieläpä ilmaiseksi.

Ennen digilomaani mietin, olenkohan huomaamattani luonut itselleni elämän, josta puuttuu pala, jos en käytä nettiä tai ole aktiivisena sosiaalisessa mediassa. Vaikka digimaailma oli soluttautunut omaan elämääni enemmän kuin uskoinkaan, oli ilo huomata, että minulla on varaa olla offline. Elämäni merkitykselliset ihmissuhteet, kiinnostuksen kohteet, arvovalinnat tai osaaminen voivat osin toteutua digitaalisin keinoin, mutta poissaolo netistä ei poistanut mitään olennaista.

Mitä offline-elämä on muuttanut - vai onko mitään? 

Offline-elämän myötä digiminäni on paitsi valpastunut, myös ottanut askeleen takavasemmalle. Huomaan hakeutuvani yhä useammin katvealueelle, jossa digimaailma ei ole läsnä. Luon arkeeni tilaa, jossa digitaaliset palvelut eivät dominoi, vaan ovat tietoisesti ja kohtuudella käytettyjä hyödykkeitä. En ole sulkemassa Facebook-tiliäni tai ummistamassa silmiäni nykymaailman menolta ja kehitykseltä. Haluan vain, että digiaika pysyy elämässäni hyvin suoriutuneessa sivuroolissa.

Olen myös entistä laatutietoisempi digimaailman suhteen. Haen netistä ja sosiaalisesta mediasta minua sykähdyttäviä asioita sen sijaan, että se olisi vain pelkkä ajankäytön muoto. Nautin löytäessäni laadukkaita artikkeleita ja lukiessani lempiblogeja. Käytän arkeani aidosti helpottavia appseja. Teen pinterest-hetkistäni rentouttavia haaveilutuokioita. Osallistun keskusteluun sosiaalisessa mediassa, kun koen, että minulla on siihen jotain annettavaa.

Olen online ilosta, hyödyllisyydestä ja omasta tahdostani. En tottumuksesta tai tylsien hetkien täyttämisestä.