Kun äiti uudet legginssit sai

Joskus kuulee sanottavan, että materia ei tuo onnea, mutta höpöhöpö sanon minä. Väsähtänyt ja naiseutensa kadottanut nainen lauletaan suosta kauniilla, tuoksuvilla ja silkinpehmeillä sävelillä.

 

Ennen lapsen saamista ajattelin, että minustahan ei tule sitä väsynyttä mutsia, joka tukka likaisena ja linttaan astuneissa tennareissa työntää rattaita pitkin kaupungin katuja. Näin, kuinka varaan aikaa hemmotteluhoidoille tai vähintäänkin päiväunien saattelemana saan hetken henkilökohtaiselle manikyyrille. Miten väärässä olinkaan.

 

Ja ennen kuin väärintulkinnat saavat vallan, korostettakoon, että mielestäni on erittäin ookoo, että väsähtäneet äidit kulkevat kaduilla juuri niin kuin itse parhaaksi katsovat. Olen usein itsekin raahautunut Alepaan hakemaan luumusosetta polvipussilliset sukkahousut jalassa ylisuuren villapaidan peittäessä kriittiset kohdat. Ja kyllä pienten lasten isätkin sieltä katukuvasta erottaa. Aika usein se on meillä ollut resupartainen faija, joka sinne lähikauppaan on mennyt risoissa farkuissa ja mustat silmäpussit vuosikymmenen väsymystä todistaen.

 

Palataan kuitenkin suosta ylös laulamiseen. Jossain vauvakuplan puhkeamisen vaiheessa sisälläni alkoi nousta toive freesimmästä fiiliksestä. Nainen äidin varjosta alkoi muistutella olemassa olostaan. Ja myönnetään se nyt rehellisesti, että me naiset rakastamme materiamaailman iloja. Kukat, korut, huulipunat, kynttilät - you name it. Jokaisella on jotain, mikä on omassa arjessa se naisellista hyvääoloa tuova juttu.

 

 

 

 

 

Olen kotiäidin urallani panostanut vaihtelevasti edellämainittuihin asioihin, mutta on kaksi asiaa ylitse muiden, jotka ovat saaneet oman fiiliksen hehkuvammaksi. Ensimmäinen naisellista turhamaisuutta hivelevä hankintani oli kauniit imetysliivit. Kullanvärisen satiinin ja mustan pitsin yhdistelmä on syötävän kaunis. Tuohon kauneuteen olen kietoutunut joka toinen päivä. Ja joka ikinen kerta liivien näkeminen, pukeminen ja riisuminen on tuonut sykähdyttävän ilon sisälleni. 

 

Parhaiten sijoitettu neljäkymmentä euroa, ehdottomasti.

 

Toinen ilon aiheeni ovat silmiä hivelevät legginssit, vai pitäisikö sanoa sääriäni sivelevät vesivärein maalatut kukkaköynnökset. Kun kauneus ja mukavuus paketoidaan samaan, on hyvä olo taattu. Legginssien onnellisuutta lisäävä vaikutus on testattu ääriolosuhteissa, sillä ostopäivän iltana lapsi sairastui flunssaan. Yön kuuntelin pienen tukkoista hengitystä ja aamu alkoi lapsen jäätävällä huudolla NenäFridan yrittäessä tehdä tehtäväänsä räkäisen nenän aukaisemiseksi. Siitä sitten erittäin aikaisen herätyksen päätteeksi uudet kukkaketo-legginssit jalkaan ja aamupalan laittoon. Tapahtui ihme! Sen sijaan, että olisin raahautunut keittiöömme jäätävänä zombina, pystyin vain ihastelemaan uusien housujeni heleitä värejä. Lanne lähti keinahtelemaan puolelta toiselle ja pyörähtelin tanssin tahdissa ympäri keittiötä kahvinkeittimen pulputtaessa tasaisesti taustalla.

 

Mieheni mielestä parhaiten sijoitettu neljäkymmentä euroa, ehdottomasti.

Äitien välisestä ystävyydestä

Ystävänpäivä sai miettimään, miten monta uutta ystävää äitiys on tuonut elämääni. Raskauden aikana pelkäsin, että vauvavuodesta tulee yksinäinen, eihän minulla ollut juurikaan muita samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä. Epäilin myös, että erilaisissa äitien kohtaamispaikoissa vallitsee negatiivinen ilmapiiri ja loka lentää. Mielikuvani perustui kai jollekin hataralle klikkiotsikolle ja kahvipöytäkeskusteluille vauvapalstojen lynkkausteksteistä.

Mitä vielä, vauvavuosi onkin ollut oikea ystävyyden runsaudensarvi. Äitiystävät, te olette olleet pelastukseni ja arjen henkireikä. Olen tavattoman kiitollinen jokaiselle kohtaamalleni uudelle ystävälle. Miten monta oppia ja näkökulmaa olenkaan saanut, olkapäitä joihin nojata, jaettuja ilon hetkiä ja riemastuttavia naurun remakoita. Olemme kohdanneet lapsivuodeosaston käytävillä, kahviloissa, toistemme olohuoneissa ja facebookin keskusteluryhmissä.

Lynkkaamisen sijaan äitien kollektiivit ovat näyttäytyneet monimuotoisuuden puutarhoina. Jokainen on mahtunut loistamaan sinne. Nuupahtaneita on nostettu ylös yhteisvoimin. Jokaisella on oma tapansa olla äiti ja jokaisen erilaista äitiyttä on kunnioitettu ja oman äitiuskon vahvistamiseen on kannustettu. Omaa äiti-identitettiä on saanut kasvattaa rikkaassa maaperässä, kun ympärillä on ollut lukuisia peilejä, joihin omia ajatuksia ja uskomuksia on voinut heijastella.

Kuva: Pinterest

Mikä äitien ystävyydessä on sitten erityistä? Sanoisin alastomuus. Jos katkonaisista yöunista huolimatta jaksaa kotona tsempata erilaisissa roolisuorituksissa ja lasten edessä olla vahva tukipilari, äitipiirien koontuessa roolit riisuutuvat kuin itsestään. Niissä saa olla rikkipoikkipaskana. Onnistumisen ilot jaetaan, oli kyse sitten katkenneesta korvatulehduskierteestä tai ensimmäisestä kerrasta synnytyksen jälkeen. Kun naisten kesken jaetaan arjen rutiinit ja intiimit asiat sekä sukelletaan ihmisyyden ja elämän luomisen syvimpiin luoliin, syntyy väistämättä merkityksellisiä kohtaamisia.

Olkoon tämä siis oodi äitiystävilleni. Ja kannustuslaulu teille, jotka etsitte äitien välistä ystävyyttä. Jokaisella äidillä pitäisi olla mutsiporukka, johon kuulua. Löydä oma heimosi.

Täydelliset treffit

Olin viime viikolla ensitreffeillä tuntemattoman miehen kanssa. Aika extreme-kokemus parisuhteessa elävälle kotiäidille.

Kaikki lähti siitä, kun eräänä arki-iltana siinä tiskikoneen täyttämisen lomassa keskustelimme mieheni kanssa, miksi monet parit eroavat klassisten ruuhkavuosien jälkeen. Sanovat, etteivät enää tunne toisiaan. Se toinen ihminen, kenen kanssa oli joskus aloittanut parisuhteen, on kadonnut. Lisäksi se minä, joka joskus aloitti tuon suhteen, oli poissa.

Mietimme, kumpi katoaa ensin, se toinen vai itse. Ja entä, jos se puuttuva yhteys onkin kadotettu suhde omaan itseen? Jos emme tunnekaan itseämme?

Pysähdyimme pohtimaan, voisiko tuossa olla rakastavan parisuhteen koossapitävä voima. Jos onnellisen parisuhteen pohja onkin suhteen jakavien yksilöiden itsetuntemus. Sillä eikö vain silloin voi syntyä aito kohtaaminen? Kun osaa antaa itsensä juuri siinä hetkessä, aitona ja rehellisenä.

Keskustelumme lipui ajatukseen, miltä tuntuisi olla uudelleen ensitreffeillä. Tuon nykyisen kumppanin kanssa, myös nykyisenä minänä tietenkin. Mitähän sitä vastaisi, jos treffikumppani kysyisi, kuka olet. Entä millaista elämäsi on? Mistä nautit tai mihin suuntaan toivot elämäsi menevän? Missä näet itsesi viiden vuoden päästä, millaista elämäsi mahtaa olla silloin?

Kuva: Pinterest

Yllättäen keittiö oli vaihtunut olohuoneeksi. Istuimme sohvalla ja olimme kaataneet lasilliset kuivaa omenasiideriä. Olimme uppoutuneita keskusteluun. Kuuntelimme ja katsoimme toisiamme silmiin.

Illan aikana sain kuulla tuon uuden kiehtovan miehen tarinan. Hän kertoi elämästään ja kuvasi omaa nuoruuttaan sekä polkua, joka hänet on tuonut nykyhetkeen. Kysyin kysymyksiä hänen arjestaan, enkä osannut arvata, millaisia vastauksia sieltä tulisi. Sain kuulla, mistä asioista tuo mies innostui päivittäin. Hän kertoi arjen tuomista iloista sekä unelmista, jotka toivoi joskus saavuttavansa.

Mies kysyi omista elämänvalinnoistani ja suunnasta, mihin olin menossa. Häntä kiinnosti ne murroskohdat, jotka olivat muuttaneet elämänkulkuani. Avasin hänelle sydämeni sellaisena, kuin se tuona helmikuisena tiistai-iltana oli.

Kuten onnistuneilla treffeillä, aika ja paikka unohtuivat. Olimme heittäytyneet täysillä leikkiin. Kaikki virtasi omassa tahdissaan, vapaasti ja luonnollisesti. Tuntui, kuin olisimme olleet toisessa ulottuvuudessa. En edes tiedä kauan me siinä istuimme, minä ilman meikkiä villasukat jalassa, mies t-paidassaan ja virttyneissä verkkareissaan.

Ne olivat yhdet parhaimmista ensitreffeistä ikinä. Aivan kuten silloin kylmänä talvipäivänä helsinkiläisessä ravintolassa joitain vuosia sitten.

Kompassina kuolemanpelko

Tiedätkö sen tunteen, kun olet juuri saanut unelmiesi duunin tai rakastunut epätodellisen ihanaan tyyppiin? Ehkä olet saanut positiivisen tuloksen raskaustestiin pitkän odotuksen jälkeen. Siinä huuman ja innostuksen hetkellä tulee usein mukana pelko. Osaanko nyt kuitenkaan sitä työtä? Olenko unelmieni puolison arvoinen? Entä, jos tämä raskaus menee kesken?

Sain osani tästä pelon voimasta viikko lentokoneemme laskeutumisen jälkeen. Ensimmäisen viikon kuhertelin uuden kotikaupunkini kanssa, fiilistelin jokaista tuoksua ja väriä, auringonsäteen lämpöä ja meren kimallusta. Cafe con leche maistui täyteläisemmältä kuin maitokahvi ja mieheni näytti vieläkin paremmalta kuin koti-Suomessa.

Sitten iski maanjäristys. Marokossa ja mielessäni. Yhtäkkiä elämäni täällä oli muuttunut yksinäiseksi, kaupunki tylsäksi ja elämäni Malagassa merkityksettömäksi. Aloin pelätä, etten ikinä tutustu kehenkään ja saa täältä ystäväpiiriä, murehdin kuinka lapseni puheenkehitys hidastuu kahden kielen sekamelskassa ja iltaisin aloin pelkäämään yöllisiä murtomiehiä, jotka epäilemättä olivat iskemässä juuri meidän asuntoomme. Ja jotta pelkokokemus olisi ollut täydellinen, aloin pelätä myös kaikkien läheisteni kuolemaa, myös omaani. Ahdisti, itketti ja oli epämukava olo.

Jossain ahdistuksen hetkessä muistin. Kuolemanpelko on yksi elämänpelon muoto.

Kuva: Pinterest

Tajusin, että todellinen pelkoni on se, onko minusta oikeasti miljonäärimutsin elämään Espanjassa. Pelkäänkö elämää, jota juuri nyt haluan, tai ainakin luulin haluavani, elää? Pelkäänkö toteuttaa unelmani?

Näin sieluni silmin, kuinka pelko hymyili minulle virnistäen ja totesi, että vihdoin sä nainen hiffasit, mistä on kyse. Ison muutoksen kuuluu pelottaa. Olennaista ei ole pyristellä irti pelon tunteesta, vaan ymmärtää, mikä oikeasti pelottaa.

Kun löytää pelon ytimen, sitä voi käyttää kompassina. Pelko voi auttaa meitä elämän valinnoissa. Se voi neuvoa ottamaan muutosaskeleen, johon olemme valmiita. Uskon, että pelkoni tuli varmistamaan, olenko nyt ihan varma. Haluanko ottaa tämän stepin? Olenko vielä valmis toteuttamaan tämän unelmani?

Kyllä, kyllä ja kyllä. Vaikka pelottaa, haluan mennä uutta kohti.

Ja mitä elämääni Malagassa tulee, värit ovat hiljalleen palanneet kaduille ja auringonsäteet tuntuvat taas lämpimiltä. Murtomiehetkään eivät käyneet ja kaikki rakkaat ovat yhä elossa. Kahvi maistuu ihan vain kahville. Mies on onneksi edelleen komea.

Unelmasta taitaa olla tulossa arkea.

Kun kotiäitiys vei identiteetin

Facebookin newsfeedissä osui silmiini otsikko: Nämä elämäänsä rakastavat ihmiset tekevät toisin. Pitihän sitä klikata. Otsikko vei Hidasta elämää -sivustolle. Kymmenen kohtaa elämäänsä rakastavan ihmisen ajattelusta. Pysähdyin nelosen kohdalle: 

Kun heiltä kysytään, mitä he tekevät, he eivät vastaa ammattiaan.

Padam! Asia, joka voi olla kotiäidin akilleen kantapää, tai kuten juttu väitti, avain onneen.

Olen ollut aikoinani ylpeästi työnarkomaani ja mielestäni sanan positiivisessa merkityksessä. Olen aina saanut tehdä supermielenkiintoisia duuneja. CV:ni ei ole listaus titteleitä, vaan asioista, joista olen ollut todella innostunut, joissa olen saanut haastaa itseäni ja antaa osaamistani työnantajalleni.

Harriet Lee Merrion

Kuten ehkä monella muullakin työstään nauttivalla, raskaus ja äitiys sekoitti pakan täydellisesti. Kun melkeinpä osa identiteetistä oli rakennettu työn varaan, oli edessä huikean iso muutos. Koin syyllisyyttä, kun en aamulla lähtenyt töihin. En tunnistanut itseäni, kun jouduin rastittamaan lomakkeista työssäkäynnin kohdalle vanhempainvapaalla. Vaikeinta oli varmasti olla ilman niitä kaikkia kiinnostavia keskusteluja ja huippuja kollegoja. Millä minä nyt itseni haastan? Mistä saan sen ihon alle hiipivän innostuksen ja päivän jälkeen tunteen, että olipas hyvä meininki?

Vaiko sittenkin, millä minä nyt itseni identifioin?

Vuosi kotona lapsen kanssa on saanut aikaan sen, että en enää ajattele itseäni työn kautta. En edes kotitöiden, vaikka niiden sisällöstä päiväni suuressa määrin koostuukin. Nimikkeeni ei myöskään ole kotiäiti. Kun minulta kysytään, mitä teen, vastaan jotenkin näin, että pyrin pitämään elämäni harmoniassa. Toivon tuovani iloa ja hyvää oloa ympärilläni oleville. Teen asioita, joista innostun. Kirjoitan tai keksin uuden ruokareseptin. Opiskelen espanjaa. Tutkin ja ihmettelen maailmaa lapseni kanssa.

Aika usein ihan vain olen.