10.4.2016

Ikävän kaksi puolta

Kun teimme päätöksen lähteä Espanjaan, tarkoitti se samalla välimatkaa rakkaisiin ihmisiin. Tuntui hurjalta, että jätän tärkeän turvaverkkoni Suomeen. Ne kaikki ihanat sukulaiset ja ystävät, jotka ovat arkeni ja elämäni suuri ilo. Mietin, miten selviän ilman heitä. Entä jos ikävän tunteeni kasvaa liian isoksi?

Espanjaan asettumisen myötä olen ollut aiempaa enemmän erossa myös miehestäni, joka käy säännöllisesti Suomessa. Alkuun erossa olo pelotti, mutta nyt jo odotan hänen matkojaan. On ihana saada viettää välillä viikko omassa rauhassa ja rytmissä. Ja yhtä ihanaa on, kun jo muutaman päivän jälkeen iskee ikävä toista. Niitä pieniä asioita. Yhdessä jaettuja aamukahveja. Sitä hipaisua, joka voisi olla tahaton, mutta se on suuri rakkauden teko. Lapsen tikahtumista nauruun, kun isä pelleilee. Iltoja, jolloin saan nukahtaa molempien rakkaideni syvän ja rauhallisen hengityksen tahdissa.

Olen nykyään melko sinut ikävän kanssa, mutta todellakaan aina näin ei ole ollut. Ikävä on tunne, johon olen rakentanut uudenlaisen suhteen. Ennen yritin olla ajattelematta asioita tai ihmisiä, joita ikävöin. Olin mestari ummistamaan silmäni tunnemyrskyltä ja lakaisemaan ikävänmuruset maton alle. Toivoen, että se olisi auttanut tai tehnyt oloni paremmaksi, mutta kävi aina päinvastoin. Sisällä kuohui ja kompuroin maton kupruun, jonka olin itse luonut. Eikä ikävä ollut epämukavista tunteista ainoa, jota välttelin. Pelko, pettymys, kateus, ahdistus, epävarmuus... Olihan noita.

Kolikolla on toinen puoli ja niin on tunteillakin. Ikävällä on erityisen kaunis puoli, nimittäin välittäminen. Miten riemastuttavaa on ollut tajuta, että milloin mitäkin kohtaan tuntemani ikävä kertoo rakkaudestani merkityksellisiin asioihin. Ystävän vahva halaus, kantakahvilani upottava nojatuoli, Hakaniemen ranta eri vuodenaikojen valoissa, työtovereideni "huomiseen" -lausahdukset työpäivän päättyessä  - nuo kaikki ovat minulle tärkeitä ja ikäväntunteita herättäviä hetkiä. Mutta nyt, kun olen tajunnut tuon välittämisen vahvan siteen, minun ei tarvitse enää peitellä ikävääni eikä pelätä kurkkua kuristavaa ahdistusta. Sillä entä, jos ei tulisi ikävä? Se saattaisi ahdistaa paljon enemmän.


The late 19th century Armenian-Russian painter Ivan Konstantinovich Aivazovsky created some truly spectacular paintings of seascapes that capture the beautiful, shimmering essence of the tumultuous waters:
Ivan Konstantinovich Aivazovsky


Jos luulin jo eläväni sovussa ikävän kanssa, lapsi sekoitti pakkaa. Muutto kauas sukulaisista pisti miettimään, miten välimatka ja ikävä vaikuttavat lapseen. Erityisesti mietin, miten säännölliset erot isään vaikuttavat. Kun kortit olivat levällään, olin äidinrakkaudesta tekemässä karhunpalvelusta lapselleni. Meinasin astua ajatusmaailmaan, jossa lasta pitäisi suojella ikävän tunteelta. Olin estämässä lapseltani mahdollisuuden löytää ikävän kaunis puoli. Ennen kaikkea olin raivaamassa tietä sille, että lapseni ei tarvitsisi kohdata ja oppia elämään epämukavien tunteiden kanssa. 

Ensimmäistä kertaa tajusin, että tässä minä nyt kuljen tämän pienen ihmisen rinnalla seuraavat vuosikymmenet ja autan häntä löytämään oman tapansa selvitä elämän myrskyissä. 

Mieheni ollessa tuhansien kilometrien päässä, tuskailin, osaanko navigoida lapsen kanssa nämä tunnemyrskyt läpi. Mietin monta päivää, miten käsitellä ikävää yksivuotiaan kanssa. Tai tarvitsiko minun edes vielä sitä tehdä, enhän tiennyt, miten tuo pieni koki eron isäänsä. Hän oli tyytyväisen touhukas oma itsensä, mutta toisaalta pinnan alla oli paljon, jota en varmasti nähnyt.

Sen sijaan minun ikäväni lapsen isää kohtaan alkoi näkyä. Tilannetta sanoittaakseni aloin kertoa vieressäni leikkivälle taaperolle tarinaa ikävästä. Toinen kääntyi kuuntelemaan tarkkaavaisesti, kun kerroin satua äänenpainojani vaihdellen ja tunteeseen eläytyen. Kerroin, kuinka ikävä tuntuu epämukavalta, kipristää rintaa ja saa kyyneleet kohoamaan silmiin. Mutta sitten iskeekin rakkauden hyökyaalto, joka huuhtoo ikävän alta esiin välkehtivän välittämisen. Aalto siveli lapsen päästä varpaisiin ja välkehdintä kutitti sormieni naputtaessa toisen pehmeää ihoa. Lapsi nauraa räkätti ja tahtoi hyökyaaltoja lisää ja lisää.

Niin syntyi leikki, jonka nimesin jälkikäteen imelästi rakkauden hyökyaalloksi. Syntyi leikki, sillä sallin ikävän tunteen tulla ja elin sen läpi lapsen silmin. Leikki, joka taitaa olla enemmän äitiä kuin lasta varten.

6 kommenttia:

  1. Kauniista kuvasta tuli mieleen isoäidin usein laulama laulu: Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän? Anna meren se selvittää, kuka viereesi jää.

    Ikävä on, ihanaa saada lukea sun viisaita ajatuksia. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. siitä tunnet sä ystävän
      kun on vierelläs vielä hän
      turhat tuttavat silloin ois
      hävinneet pian pois

      Poista
  2. Tuttuja tunteita ja ajatuksia!

    Me muutettiin vajaa vuosi sitten takaisin mun miehen kotimaahan eteläiseen Afrikkaan. Olen asunut ison osan aikuisuudestani (11v.) muualla kuin Suomessa, ja aina aiemmin olen ollut hyvä lakaisemaan ikäväni maton alle. Nyt lapsen (1,5 v.) kanssa on toisin. (Vai myös siksi, että olen itse vähän vanhempi, ja jotenkin tietoisempi elämän rajallisuudesta? No tavallaan myös se liittyy ainakin mulla äidiksi tulemiseen.)

    Tuntuu että pitäisi joko osata hyväksyä, että elämä on nyt täällä, tai sitten löytää joku hyvä tapa elää elämää sekä täällä että Suomessa (ja jotenkin kai myös teillä Malagassa, missä mun vanhemmat asuu suurimman osan vuodesta.)

    Tein lapsen kanssa vastikään useamman viikon Malaga/Helsinki -keikan, ja kesäksi on taas tarkoitus mennä Suomeen. Eka matka oli ihana, mutta kotiin palattua on joltisenkin ahistanut, että taas kohta mennään. Vaikka siis haluan ehdottomasti mennä. Juuri kesiksi haluan mennä (äskeinen matka oli pakko tehdä näin huonolla ajoituksella, koska siihen liittyi yksi aikaan sidottu opiskelujuttu.)

    Ajattelen että tulevaisuudessa käydään Suomessa varmaankin vain kesäisin. Kerran vuodessa. Se on tosi vähän. Mutta matkan hinta ja se, että ehkä kumminkin koen, että meidän pitää rakentaa arki yhteen paikkaan.

    Kamala ikävä kaikkia rakkaita jo valmiiksi, kun ajattelen tuota kerta vuodessa -juttua. Pakko lakata ajattelemasta 😊

    Kaikkea hyvää sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu Hilkka, että kyse on hyväksymisestä. Että on sinut tilanteen ja tietyn juurettomuuden kanssa. Teillä on toki vielä etäisempi tilanne. Täältä käsin rakkaiden kohtaaminen on helpompi järjestää, kun Suomeen pääsee useammin ja toisaalta tutut tykkäävät tehdä reissuja Espanjaan.

      Hassua muuten, että lapsen tuoma rajallisuuden ymmärrys on tuonut mulla samalla jonkinlaisen lohdun kaiken jatkuvuudesta. Uuden elämän synnyttäminen konkretisoi ihan uudella tavalla elämän alun ja lopun. Mutta samalla kirkastui, että elämä ei olekaan vain se mun kokema aikajakso, vaan osa paljon suurempaa jatkumoa.

      Hyvät takaisin!

      Poista