Viisaus asuu Esson baarissa

Kollegani oli aikanaan hankalan päätöksen edessä. Ongelma liittyi hänen työssään olevaan vaikeaan valintaan. Hän oli pyöritellyt asiaa mielessään ja kääntänyt kivet, jotta vastaus löytyisi. Ei ollut löytynyt. Aika alkoi käydä vähiin.

 

Hiekan häämöttäessä tiimalasissa loppuaan, kollegani hyppäsi autoon ja ajoi läheiselle huoltoasemalle. Huoltoaseman baarissa oli se tuttu joukko iäkkäitä miehiä, jotka kokoontuivat saman pöydän ääreen joka päivä tai ainakin joka viikko. Jokaisella kahvikuppi edessään ja satunnaiset röökiaskit pöydällä.

 

Työtoverini asteli noiden miesten luo ja pyysi saada liittyä seuraan. Lupa toki annettiin, mutta tunnelmasta pystyi aistimaan ihmetyksen. Kuka tuo nuori mies oli, joka halusi liittyä huoltoaseman vakiporukan kahvirinkiin? Kollegani esitteli itsensä ja kertoi asiansa. Hän halusi ratkaisun ongelmaan, johon oli saatava vastaus pikapuoliin. Meni vartti ja hän asteli huoltoasemalta takaisin autoonsa. Tankissa oli tiikeriä, ongelma oli ratkaistu.

 

 

 

Kuva: Pinterest

 

 

 

Tuo tarina tuli mieleeni, kun taannoin taistelin oman elämäni ongelman parissa. Ihan pikku kriisistä ei ollutkaan kyse, vaan tunteet, pelot ja mielikuvieni aikaraja iskivät voimalla päälle. Kun ihminen on ahdistettuna nurkkaan ja vaihtoehtoja ei tunnu olevan, tulee mieleen omituisia ajatuksia. Minä muistin Esson baarin viisaat miehet.

 

Kun tuntui, että mitään ei ollut enää menetettävissä ja oma näkökenttä oli tunteiden sumentama, tiesin, että tarvitsin tuuletusta. Tarvitsin rehellisyyttä ja etäisyyttä asiaan. Jotain neutraalia suhtautumistapaa, joka ei ollut omien mielen mylvintöjeni ja tuskaisten tunteideni johdattelema. Minun oli pakko lopettaa sokea tanssi oman napani ympärillä.

 

Päätin koota yhteen porukan, joka edusti tuota huoltoaseman miesten joukkoa. Ihmisiä, jotka olivat läheltä ja kaukaa. Erilaisista elämäntilanteista ja erilaisilla kokemuksilla kyllästettyjä. Persoonia, joilla tiesin olevan erilaisia lähestymistapoja olemassa olevaan ongelmaani.

 

Ja kyllä kannatti. Sain laittamaani kutsuhuutoon erilaisia kaikuja. Sanalliset ja sanattomat viestit olivat yhtä tärkeitä. Jo itse avunpyytäminen ja näkökulmien janoaminen sai itseni hetkellisesti pois nurkasta, johon olin ajautunut. Toisilta saamani näkökulmat avasivat ovia, joista löysin ulos. Itse asiassa löysin monta mahdollista ovea.

 

Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin pyytää apua. Että kumosin kaikki pelkoni ja ajatukseni siitä, että olisi jotenkin noloa esittää asiani läheisille ja vähän etäisemmillekin. Mutta mitä vielä! Ihmiset haluavat auttaa. He antavat mielellään omia näkökulmiaan toisten muovailtavaksi.  Luulen, että ihan jo se välittämisen voima, jonka sain, olisi kantanut minut ongelman yli. Osa saattoi olla avunpyynnöstäni hämmentynyt, mutta yhtä lailla sain kuulla monien olleen otettu siitä, että oli saanut kutsun tuohon huoltoaseman jengiin.

 

Vaikka vuosikymmenet ja kulissit vaihtuvat, tarinoiden juonikulut pysyvät samoina. Esson baareja ei enää taida olla, mutta se elämänviisaus, joka huoltoaseman pöytäkeskusteluissa oli, on pysyvää.

Työarjesta irrottautumisen taito

Keskustelessani ihmisten kanssa elämästä täällä Etelä-Espanjassa, toistuu puheissa yksi sana: elämäntapa. Espanjalainen ystävämme, joka loi uraa Madridissa, jätti työnsä ja palasi kotikonnuilleen Malagaan, koska täällä elämä on elämää, ei pelkkää työelämää. Olenkin alkanut kallistua siihen johtopäätelmään, että alueen vetovoima ei ole miellyttävässä ilmastossa, meren antimissa tai golf-kenttien viheriöissä, vaan elämän lempeydessä. Tavassa, jolla täällä suhtaudutaan elämään.

Vaikka mielikuva siestaa viettävistä espanjalaisista voi tuoda leppoisan ajatuksen paikallisesta elämästä, ei totuus ole niin ruusuinen. Työpäivät ovat pitkiä eikä esimerkiksi mahdollisuutta nauttimaani pitkään vanhempainvapaaseen ole olemassa. Korkean työttömyyden Espanjassa työpaikka ei ole itsestäänselvyys, mikä aiheuttaa stressiä niin työttömille kuin työpaikastaan kiinnipitäville työntekijöille.

Työarjesta osataan kuitenkin irrottautua, kun on sen aika. Aamulla kujilla kiirehtineet ja puhelimeen kiivaasti puhuneet bisnesmiehet ovat iltaisin täysin keskittyneinä lastensa leikkeihin leikkipuistossa. Tapas-paikat ovat joka ilta täynnä rentoutumaan saapuneita ystäväporukoita. Viikonloppuisin perheet kokoontuvat myöhäiselle lounaalle monen sukupolven voimin. Työn ja vapaa-ajan yhteensovittaminen näkyy onnistuvan luontevasti ainakin katukuvassa.

Perheen, ystävien ja arjesta irrottavan juhlan tuoma tasapaino työlle nähdään jopa niin tärkeänä, että osa työnantajista asettaa ne yksittäisen huipputuloksen edelle. Kun pääsiäisviikko alkoi, sulki läheinen luomuleipomomme ovensa. Luulin espanjankielen ymmärryksessäni olevan vikaa, kun he ilmoittivat olevansa viikon kiinni. Vuoden suurimpana sesonkina, juhlahumun keskeisimmällä sijainnilla! Mutta he tekivät sen juuri siksi - koska oli vuoden suurin karnevaali ja kadut täynnä väkeä. Kahvilan työntekijää lainaten: "Pääsiäisviikolla on liikaa asiakkaita, olisi kaoottista olla silloin auki. Sitä paitsi haluamme päästä itsekin juhlimaan perheen ja ystävien kesken."  Olin kommentista yhtä aikaa hämilläni ja ihastunut.

Kuva: Pinterest

Vaikka Suomessa puhutaan yhä enemmän työn ja perheen yhteensovittamisesta sekä hyvinvoinnin merkityksestä työssäjaksamisessa, on kulttuurissamme tiukassa ahkeran puurtamisen ihannointi. Moni uskoo, että kaksikymmentä minuuttia lisää työaikaa tuo lisää tulosta viivan alle. Hiljaisia ylityötunteja tehdään jo ennen työlainsäädännön muutoksia. Mutta entä, jos vallitseva kulttuuri ihannoisikin ihmisten täyttä elämää? Sen koko kirjoa: perhettä, ystäviä, luovuutta, terveyttä ja oppimista. Asioita, jotka saavat ihmiset hehkumaan ja jaksamaan myös haastavien aikojen yli. Töissä ja kotona. Toisiko se enemmän kaivattua tulosta, yksilöille ja yhteiskunnalle?

On mahdollista, että havainnointini on vain kapea ja väärintulkittu otos espanjalaisesta todellisuudesta. Harhaa tai totta, tarkkailu on saanut itseni kyseenalaistamaan uskomuksiani. Olenhan juuri tuon työtä ihannoivan kulttuurin kasvatti. Olen ollut nöyrä, kunnianhimoinen ja ahkera käsitteiden tuottavassa ja rapauttavassa merkityksessä.

Andalucialainen elämäntapa yhdistettynä hetkelliseen kotiäitiyteen on laittanut miettimään, miten tasapainoilen elämän eri osa-alueiden kanssa, kun asetumme taas aloillemme. Mikä on marssijärjestys, kun teen arjen valintoja työn, perheen ja hyvinvointini osalta? Miten yhdistän kunnianhimoiseen luonteeseeni lempeyden? Sillä kyse ei ole vain ympäröivästä kulttuurista, vaan myös omien rajojen tuntemisesta ja niistä kiinni pitämisestä. Haluan luoda elämälleni rajat, jotka ovat suotuisat niin perheelle, bisnekselle kuin omille intohimoilleni. Niiden rajojen sisälle mahtuu veressäni virtaava luterilainen työmoraali sekä hitaasti oppimani andalucialainen elämäntapa.

Ikävän kaksi puolta

Kun teimme päätöksen lähteä Espanjaan, tarkoitti se samalla välimatkaa rakkaisiin ihmisiin. Tuntui hurjalta, että jätän tärkeän turvaverkkoni Suomeen. Ne kaikki ihanat sukulaiset ja ystävät, jotka ovat arkeni ja elämäni suuri ilo. Mietin, miten selviän ilman heitä. Entä jos ikävän tunteeni kasvaa liian isoksi?

Espanjaan asettumisen myötä olen ollut aiempaa enemmän erossa myös miehestäni, joka käy säännöllisesti Suomessa. Alkuun erossa olo pelotti, mutta nyt jo odotan hänen matkojaan. On ihana saada viettää välillä viikko omassa rauhassa ja rytmissä. Ja yhtä ihanaa on, kun jo muutaman päivän jälkeen iskee ikävä toista. Niitä pieniä asioita. Yhdessä jaettuja aamukahveja. Sitä hipaisua, joka voisi olla tahaton, mutta se on suuri rakkauden teko. Lapsen tikahtumista nauruun, kun isä pelleilee. Iltoja, jolloin saan nukahtaa molempien rakkaideni syvän ja rauhallisen hengityksen tahdissa.

Olen nykyään melko sinut ikävän kanssa, mutta todellakaan aina näin ei ole ollut. Ikävä on tunne, johon olen rakentanut uudenlaisen suhteen. Ennen yritin olla ajattelematta asioita tai ihmisiä, joita ikävöin. Olin mestari ummistamaan silmäni tunnemyrskyltä ja lakaisemaan ikävänmuruset maton alle. Toivoen, että se olisi auttanut tai tehnyt oloni paremmaksi, mutta kävi aina päinvastoin. Sisällä kuohui ja kompuroin maton kupruun, jonka olin itse luonut. Eikä ikävä ollut epämukavista tunteista ainoa, jota välttelin. Pelko, pettymys, kateus, ahdistus, epävarmuus... Olihan noita.

Kolikolla on toinen puoli ja niin on tunteillakin. Ikävällä on erityisen kaunis puoli, nimittäin välittäminen. Miten riemastuttavaa on ollut tajuta, että milloin mitäkin kohtaan tuntemani ikävä kertoo rakkaudestani merkityksellisiin asioihin. Ystävän vahva halaus, kantakahvilani upottava nojatuoli, Hakaniemen ranta eri vuodenaikojen valoissa, työtovereideni "huomiseen" -lausahdukset työpäivän päättyessä  - nuo kaikki ovat minulle tärkeitä ja ikäväntunteita herättäviä hetkiä. Mutta nyt, kun olen tajunnut tuon välittämisen vahvan siteen, minun ei tarvitse enää peitellä ikävääni eikä pelätä kurkkua kuristavaa ahdistusta. Sillä entä, jos ei tulisi ikävä? Se saattaisi ahdistaa paljon enemmän.

Ivan Konstantinovich Aivazovsky

Jos luulin jo eläväni sovussa ikävän kanssa, lapsi sekoitti pakkaa. Muutto kauas sukulaisista pisti miettimään, miten välimatka ja ikävä vaikuttavat lapseen. Erityisesti mietin, miten säännölliset erot isään vaikuttavat. Kun kortit olivat levällään, olin äidinrakkaudesta tekemässä karhunpalvelusta lapselleni. Meinasin astua ajatusmaailmaan, jossa lasta pitäisi suojella ikävän tunteelta. Olin estämässä lapseltani mahdollisuuden löytää ikävän kaunis puoli. Ennen kaikkea olin raivaamassa tietä sille, että lapseni ei tarvitsisi kohdata ja oppia elämään epämukavien tunteiden kanssa. 

Ensimmäistä kertaa tajusin, että tässä minä nyt kuljen tämän pienen ihmisen rinnalla seuraavat vuosikymmenet ja autan häntä löytämään oman tapansa selvitä elämän myrskyissä. 

Mieheni ollessa tuhansien kilometrien päässä, tuskailin, osaanko navigoida lapsen kanssa nämä tunnemyrskyt läpi. Mietin monta päivää, miten käsitellä ikävää yksivuotiaan kanssa. Tai tarvitsiko minun edes vielä sitä tehdä, enhän tiennyt, miten tuo pieni koki eron isäänsä. Hän oli tyytyväisen touhukas oma itsensä, mutta toisaalta pinnan alla oli paljon, jota en varmasti nähnyt.

Sen sijaan minun ikäväni lapsen isää kohtaan alkoi näkyä. Tilannetta sanoittaakseni aloin kertoa vieressäni leikkivälle taaperolle tarinaa ikävästä. Toinen kääntyi kuuntelemaan tarkkaavaisesti, kun kerroin satua äänenpainojani vaihdellen ja tunteeseen eläytyen. Kerroin, kuinka ikävä tuntuu epämukavalta, kipristää rintaa ja saa kyyneleet kohoamaan silmiin. Mutta sitten iskeekin rakkauden hyökyaalto, joka huuhtoo ikävän alta esiin välkehtivän välittämisen. Aalto siveli lapsen päästä varpaisiin ja välkehdintä kutitti sormieni naputtaessa toisen pehmeää ihoa. Lapsi nauraa räkätti ja tahtoi hyökyaaltoja lisää ja lisää.

Niin syntyi leikki, jonka nimesin jälkikäteen imelästi rakkauden hyökyaalloksi. Syntyi leikki, sillä sallin ikävän tunteen tulla ja elin sen läpi lapsen silmin. Leikki, joka taitaa olla enemmän äitiä kuin lasta varten.

Haluatko miljonääriksi? Osa 1: Miljonäärielämän määritelmä

Haluatko miljonääriksi? on otteita siitä tarinasta, miksi Miljonäärimutsi on olemassa. Näkökulmia vastuullisuudesta ja vastuuttomuudesta. Valinnoista ja vaikeuksista. Matkasta, jossa uusperhearkea elävä kotiäiti raivaa tietä kohti sisäistä miljonäärimutsiaan.

****
 

Joskus yksi pieni kysymys voi muuttaa paljon. Näin kävi viime syksynä, kun minulta kysyttiin, millaista elämää eläisin, jos olisin miljonääri. Jos kysymys olisi esitetty kepeästi ystäväporukan illanvietossa, olisin varmasti heittänyt huolettomasti jotain unelmieni asunnosta tai matkailun mahdollisuuksista. Tuon keskustelun tilanne oli kuitenkin enemmän mustanpuhuva ja tunsin olevani ahtaassa paikassa. Tilannetajuni ymmärsi olla heittämättä ajatusta leikiksi, oli pysähdyttävä asian äärelle.

 

Siinä se oli, ensimmäinen sysäys kohti miljonäärielämääni. Ei glamouria eikä skumppalasien heleää kilahtelua. Ei raaputettua Ässä-arpaa tai menestystä osakemarkkinoilla. Sen sijaan tiukkaa keskustelua ja ajatusteni haastamista. Tuo toinen piti minut ahtaalla rakkaudesta, saaden minut ymmärtämään, että matka kohti rikkauksia lähtee määritelmästä, mitä on miljonäärielämä. Prässi tiukentui ja ajatus kirkastui. Aloin tuntea ihoni alla miljonäärielämän määritelmän.

 

Minulle hän, joka saa tehdä haluamiaan asioita toivomallaan tavalla, on miljonääri. 

 

Tuon tajuaminen vei maton altani samalla, kun se toi eteeni mahdollisuuksien maljan. En voinut enää valitella köyhyyttäni. Oli lähdettävä etsimään omaa tapaani elää kuin miljonääri.

 

Kuva

 

 

Tätä uutta olemisen muotoa harjoittelen joka päivä. On kuin opettelisi uusia ruokailutottumuksia, puntaroisi jatkuvasti arjen valintoja. Sillä minulle miljonäärielämä on ennen kaikkea arkea. Sitä, että nauttii jokapäiväisestä elämästä ja tekee päivittäin asioita, joita haluaa. Kuukauden kesäloma ja viikko lomaa talvella eivät kannattele ainakaan itseäni, jos loput 300 päivää siinä välillä eivät tunnu merkityksellisiltä. Ja toisaalta, nyt kotiäitinä minulla ei ole edes noita viiden viikon vuosilomia, vaan päivien perusta on hyvin samankaltainen viikonpäivästä tai vuodenajasta riippumatta.

 

On yhtä aikaa huikean hienoa ja pelottavaa tajuta, että olen vasta miljonäärielämäni alkutaipaleella. Puolessa vuodessa on tapahtunut paljon. Toivon, että arkisen elämäni muutostahti ei jatku aivan näin mullistavana. Samalla kuitenkin koen, että muutoksen mahdollisuus ja mielen joustavuus ovat miljonäärielämäni olennaisia elementtejä. Siksi haluan pitää suunnan vielä avoimena ja pidättää oikeuden mielenmuutoksiin. Ne tänään arjessa merkitykselliset asiat voivat olla huomenna jotain muuta.

 

Jos sinä haluat miljonääriksi, löydä ensin oma prässääjäsi. Anna hänen haastaa ajatuksiasi miljonäärielämän määritelmästä, mene pinnan alle. Tuo kullanarvoinen kysymysten esittäjä voi olla vieressäsi tai välimatkan päässä. Ajatustesi haastaja voi olla se piikki lihassasi, joka eniten ärsyttää, pelottaa tai raivostuttaa. Tai kuka tietää, ehkä tuo timantin hioja on lähempänä kuin uskotkaan.