Loma-ahdistusta

Viime viikkoina olen yrittänyt koota kesälomapalapeliä mielessäni. Missä olemme milloinkin, millä kokoonpanolla ja millä kulkuneuvolla. Uusperhelomillemme kalenteri asettaa tiukat aikataulurajat, mutta muuten kaikki on levällään. Myös mieleni on ollut asian suhteen palasina. Sillä jos jokin uusperheen haasteista on itselleni iso, se on yllättävää kyllä juurikin loma-ajat. Yritän suunnitella ja valmistautua niihin ajoissa etukäteen ja silti huomaan näin kesäkuun ylittäessä jo puolen välin, etten ole yhtään sen valmistautuneempi asiaan kuin helmikuussa. Ahdistus on puristanut rintaa ja on tehnyt mieli sulkea silmät koko todellisuudelta. Voisinpa kirjoittaa perheelleni lomavastaajaviestin, jossa ilmoitan palaavani takaisin taas elokuussa.

En ole aiemmin uskaltanut sanoa ääneen loma-ahdistustani, en oikein itselleni enkä juuri muillekaan. Mutta kun ties monetta kertaa valmiiksi pilalle menevä kesä kummitteli edessäni, päätin, että tänä vuonna on aika kokeilla jotain uutta. Selvittää syyt ahdistuksen taustalla ja korjata asia.

Suurimman peikon löytyminen ei ollut edes vaikeaa. Ensikesäni uusperheemme yhtenä aikuisena oli shokeeraava, olihan kontrasti aiempiin lomanviettotapoihini valtava. Ennen puolisoni tapaamista vietin villejä ja vapaita kesiä, milloin kävelin kevyesti Barcelonan kaduilla ja välillä kiersin Sisiliaa reppuselässä. Kun noiden vapauden ja seikkailujen täyttämien kesien jälkeen löysin itseni yhtenä kesälomallani tamperelaisesta lähiöstä remontoimasta perheelleni sadanneliön asuntoa, pysähdyin lohduttomaan itkuun. Yhtäkkiä kuvioon oli ilmestynyt rakkauden lisäksi pari lasta ja lapsiperheen arki sen kaikissa sävyissään. Sydämeni liekehti uudesta rakkaudesta, mutta muuten tunnelmani oli yhtä kylmä ja karhea kuin asuntomme tapeteista revityt seinät. Kysyin itseltäni, tätäkö todella haluan. Ja vielä kesältä. Etenkin lomalta.

En halunnut, mutta jäin. Samalla tulin jääneeksi mieleni rakentamaan olosuhteiden uhri -tarinaan ja annoin trauman heittää varjonsa vielä lukuisiin seuraaviinkin kesälomiin. Tuomitsin ne jo etukäteen epäonnistuneiksi ja elin ahdistukseni aina uudelleen ja uudelleen. Tänä vuonna alkoi vihdoin riittää ja päästin uhrimentaliteetistani irti. Heippahei, ei tule ikävä.

Sitten jatkoin asian kanssa syvemmälle sukeltamista päästäkseni vieläkin lähemmäs ydintä.

Kuva

Vaikka lomista piirretään etukäteen mansikoiden tuoksuisia ja merensinisiä kuvitelmia, tajusin, etten ole ainoa uusperheellinen, jolle pelkkä ajatuskin lomasta tuo tuskaisia hikipisaroita. Lomanvietossa jokaisella on omat halunsa ja tarpeensa ja uusperhekuviossa tilanne tuplaantuu. Aikatauluja asetettaessa yksi toivoo lapset luokseen ja toinen toivoisi juuri päinvastoin. On perinteiset juhannusjuhlat ja liuta kesähäitä sekä festivaaleja viikonloppuina. Kalenteripäivien sisältä löytyy toinen kerros toiveita. Juuri niihin lapsiperheviikkoihin pitäisi saada mahdutettua Lintsit ja Puuhamaat, Välimeren matka ja Varsinais-Suomi. Toiveissa on koko suvun tapaaminen ja toisaalta myös halu maata yksin kesämökin laiturilla järvellä uivaa silkkiuikkuperhettä ihastellen.

Tässä vaiheessa aloin päästä yhä lähemmäs ahdistuksen ydintä ja riskiä kesäloman epäonnistumiselle. Liialliset odotukset.

Olin jopa hieman huvittunut, kuinka paljon vaivaa olin nähnyt näiden liiallisten odotusten eteen. Etsinyt mahdollisia budjettiimme sopivia lentoja ja selaillut sopivia lähilomakohteita. Tutkinut Suomen kesätapahtumat Hangosta Ivaloon. Kerännyt uusia salaattireseptejä ja vertaillut erilaisia lasten aurinkorasvoja. Vasta nyt tajusin jotain vieläkin olennaisempaa, kuin yhtälön, jossa päivät eivät riitä toteuttamaan korkealentoisia tavoitteitani. Tajusin tekeväni tuota ajatustyötä kaikkien muiden äänellä paitsi omallani. Mietin mitä mieheni haluaa, mikä olisi vauvalle hyväksi, entäs isovanhemmat ja sitten miehen lapset. Asetuin mielessäni kaikkien läheisteni nahkoihin, vauvasta vaariin. Omassa mielessäni aloin kasvattamaan illuusiomaista toiveiden kakkua, josta jokainen ulkopuolinen tuntui haluavan oman palansa.

Nyt oltiin ytimessä. Olin laittanut kesäloman raikasta ja iloa tuottavaa ilmaa antavat happinaamarit kaikkien ympärilläni olevien ihmisten kasvoille. Mutta en itselleni. Ei ihme, että oli vähän ahdistanut. Kun haluaa hyvää muille ja tietenkin niille eroperheessä eläville lapsille, unohtuu helposti oma hyvinvointi ja se itsestä välittämisen taito.

Kohta on juhannus eikä minulla ole hajuakaan, mitä kesältä toivon. Olen vuosien jälkeen uuden kysymyksen äärellä. Kesän bucket list loistaa vielä siis tyhjyyttään, mutta heinänkorteni karttukoon lukuisilla lempeillä itseni huomioimisen hetkillä. Sillä täyttyy se uusperheissä herkästi tyhjentyvä saavi, josta arjessa ammennetaan rakkautta yli rajojen.

Samaa toivon sinulle, lukijani. Lempeää ja itsesi näköistä lomaa.

Oman elämäsi kilpailukykysopimus

Yhteiskuntapoliitikon mielellä varustettuna, olen seurannut viime viikot kilpailukykysopimuksen loppumetrien vääntöä. Kun radio- ja tv-haastattelut pyörivät ties monetta päivää saman kysymyspatteriston mukaisesti, aloin leikitellä ajatuksella, että meiltä mattimeikäläisiltä kysyttäisiin samat kysymykset. Millaisen kilpailukykysopimuksen sinä tekisit omaan elämääsi? Millä ehdoilla? Millä sinun elämäsi saataisiin nousuun?

Ajatusleikkini sai lisää pontta, kun mietin, kenen edun nimissä valintoja ja sopimuksia tehdään. Jos poliittiset toimijat ja työmarkkinaosapuolet keskustelevat sopimuksesta oman missionsa ohella yhteiskunnan yhteisen hyvän nimissä, kenen etua ajamme laitaessamme nimiä paperiin henkilökohtaisissa kilpailukykysopimuksissamme? Arjen valinnoissa ja elämän isoissa muutosvaiheissa. Olenko oman elämäni järkähtämätön työmarkkinapomo vai neuvotteluissa liiallisiin kompromisseihin taipuva myötäilijä?

Asia alkoi kiinnostamaan minua sen verran, että päätin toteuttaa pienen tutkimuksen. Otin lähtöasetelmaksi omia menneitä elämän valintojani ja vertailuaineiston keräämiseksi kuuntelin ympärilläni käytäviä dialogeja tarkalla korvalla. Parin päivän aikana saamani otos kattoi tuoreiden ylioppilaiden, isompaa asuntoa etsivän avioparin ja neljääkymppiä lähenevän lapsettoman naisen elämän valinnat. Tulos omien ja verrokkiryhmän valintojen perusteina oli hyvin samansuuntainen. Perustelemme koulutusvalintoja hyvillä työmarkkinoilla, asunnon ostamme taloudellisesti järkevin perustein tai identiteetillemme sopivalta alueelta ja lastakin toivotaan saapuvaksi työpaikan vuosikellon ja fyysisen iän kannalta sopivaan saumaan. Näinkö me todella toimimme? Ikäänkuin toteuttaisimme valinnoissamme jonkun muun kirjaamaa sanatonta yhteiskuntasopimusta.

Kuva: Pinterest

Koska mikään kulttuurin tai normien määrittelemä yleistasolla oleva sopimus ei kata yksilöllisiä eroavaisuuksia, oman elämän valinnoissa uskon vain ja ainoastaan paikalliseen sopimiseen. Siihen, että rohkenee antaa itselleen oikeuden toimia omalla tavalla, vaikka sitten isosta kuvasta poiketen. Siten, että valintojen perusteina ja sopimusneuvotteluiden tärkeinä reunaehtoina ovat henkilökohtaisuus ja oma hyvinvointi.

Miten sitten välttää joutumasta neuvottelutulokseen, jossa joku muu on määritellyt omaa elämää ohjaavat sopimukset? Kun tärkeissä hetkissä on ennen kaikkea oma neuvottelukumppaninsa, tarvitaan vieläkin enemmän vuorovaikutustaitoja ja hyviä perusteluja kuin palkankorotusta pyydettäessä. Silti hyvän neuvottelijan ominaisuudet ovat varsin samanlaiset. Viisi vinkkiäni ovat:

1. Tunne neuvoteltava asia hyvin. Eli ainakin itsesi, toiveesi ja arvomaailmasi.
2. Kysy ja kuuntele. Erityisesti miksi-kysymykset ovat mielen sopukoita avaavia ja eteenpäinvieviä.
3. Ole realistinen ja konkretisoi vaihtoehtoja. Unelmia kannattaa tavoitella muistaen, että elämä ei kuitenkaan ole photoshopattu pinterest-kollaasi.
4. Jousta epäolennaisuuksissa ja pidä kiinni tärkeistä linjoista. Tunnista, mikä on juuri sinulle aidosti merkityksellistä.
5. Pidätä oikeus mielenmuutoksiin. Kasvu, muutos ja kehitys ovat luonnollisia, sanoisin välttämättömiä.

Neuvoteltaessa oman elämän valinnoista, ratkaisu löytyy rehellisyydestä itselle. Jos neuvottelut ajautuvat umpikujaan, saa toisen osapuolen aina uudelleen pöydän ääreen. Tärkeiksi voimavaroiksi kannattaa mukaan ottaa inhimillisyys ja armollisuus. Ne ovat myös asioita, joilla ymmärrämme toisten henkilökohtaisia valintoja. Sillä mikä tai kuka päätöksiämme ohjaakaan, jokainen varmasti tekee ne sen hetkisillä tiedoillaan, taidoillaan ja itsetuntemuksellaan parhaiten. Niin politiikan kulmapöydässä kuin oman elämän ratkaisujen äärellä.